Martti Korpilahden kotiseutulaulussa puhutaan verestä. Sillä on laulun syntyaikaan liittyvä, nykykuulijan korvaan ehkä särähtävä sivumerkitys. Se ei ole kuitenkaan laulun ainoa ongelma.
”Täällä on”, kyseinen laulun säe alkaa. Mutta tulisiko jatkeeksi laulaa ”naapuri heimoni verta” vai ”naapuriheimoni verta”?
Edellinen on runoilijan omaa tekstiä, jälkimmäinen laulajan tulkintaa. Olen siihen itsekin syyllistynyt. Seikkailukirjojen parissa viihtyville koulupojille on ollut selvää, että muinaisella Suomen niemellä on käyty heimosotia ja että me keskisuomalaiset edelleen elämme näiden muinaisten heimojen rajamailla.
Syynä tämän tietämiseen saattoi olla syksyllä 1909 kirjakauppoihin ilmestynyt Santeri Ivalon romaani Erämaan taistelu. Se sijoittuu Päijänteen seudun ja Savon rauhattomille rajoille. Perimätiedon mukaan Ivalo kirjoitti romaaninsa kesälomillaan Korpilahdella Kurkelan kruununpuustellissa.
Romaani oli syksyn kirjallinen tapaus, mistä kertoo sekin, että Eino Leino piti siitä esitelmän Suomen Kirjailijaliiton pikkujouluissa.
Tapahtumien ketjua yhdisti polkupyöräily, josta 1800-luvun lopulla oli tullut älymystömuotia. I. K. Inha välitti polkupyöriä Suomeen ja saattoi jopa keksiä niille nykyisen suomenkielisen sanan. Ahon pariskunta pyöräili Keski-Euroopassa asti.
Keski-Suomi oli samaan aikaan saanut sivistyneistön piirissä mainetta Vara-Karjalana. Niinpä Santeri Ivalo innostui Helsingissä hankkimaan Aino-pyörän ja polkemaan sillä kohti Jyväskylää. Tarkoitus oli inspiroitua ja kerätä aineistoa tulevaan romaaniin. Ivalo oli väitellyt tohtoriksi historiasta ja saanut nimeä kirjailijana.
Kuhmoisissa pyörä rikkoutui, osuvasti laivasillan kohdalla, ja Ivalo nousi laivaan. Siellä hänet yhytti muuan Väinö Katari, joka mukavan ja kuuluisan miehen tavattuaan teki ehdotuksen. ”Mitä sinä sinne Jyväskylään ajat, jää Korpilahdelle. Minulla on siellä Hyrkkölässä kesäasunto. Vietetään siellä vähän aikaa.”
Ajasta tuli aiottua pidempi ja kohtalokkaampi.
Hyrkkölässä sijaitsi ”Kurkelan herran”, Uno Koskelinin kartano, ja siellä vietti kesää opintojensa lomassa isännän sukulaistyttö Ellinor. Pitäjän kesävieraiden ohjelmaan kuului verkkaisia tsehovilaisia iltoja Tähtiniemen täysihoitolan kuistilla, seuraleikkejä leikkien ja seurustellen. Veijon paljakolle tehtiin huviretkiä jalkapatikassa.
Vuoden päästä syksyllä 1898 Kurkelassa vietettiin Ellinorin ja Santerin häitä. Ne muistettiin ”myrskyisinä”. Tuuli riepotteli Jyväskylän häävieraita kuljettanutta Kaima-laivaa niin, että sen oli rantauduttava saareen. Matkustajat kiipesivät maihin kuin Shakespearen näytelmässä, purkivat saaressa sijainneen ladon ja sytyttivät seinähirret nuotiokseen. Sen äärellä he värjöttelivät kokonaisen vuorokauden voileipien ja tuliaisviinien voimin.
Siitä kertoi Ellinor aikoinaan Lauri Kuusanmäen radio-ohjelmassa.
”Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat.” – Sellaista tapahtui hämäläisten ja savolaisten kalarikkailla latvavesillä 1400-luvun alkupuoliskolla. Katolisen Ruotsin ja ortodoksisen Novgorodin välistä rajaa piirrettiin eränkävijöiden retkin, kirvein ja keihäin.
Emme tiedä kuinka moneen joulupaperiin Santeri Ivalon romaania Korpilahdella käärittiin, mutta Helsingin Sanomista siitä oli luettavissa Eino Leinon tiivistys.
Romaanissa piirtyy kansanelämä ”sellaisena kuin se todellisuudessa oli”. Ei kuitenkaan ”valokuvauksena vaan mielikuvauksena”, Leino tarkentaa. Kun Topelius ja Runeberg ”onnellisina sunnuntailapsina” loivat kuvia yhdestä ja eheästä isänmaasta, Ivalo korostaa eroja ”sortajan ja sorretun, esivallan ja alamaisen, herran ja talonpojan” välillä.
Ehkä Eino Leino realistina jo aisti oman aikansa ilmanalassa uuden nuijasodan enteitä.
Myös Juhani Ahoa kammetaan alas jalustalta. Syvälle muinaisaikaan kurottuva Ahon Panu on Leinolle ”luonnon-eepos”. Se ”maalaa eteemme sarjan hurmaavia maisemia” ja antaa henkilöiden nousta ”niiden luomasta tunnelmasta kuin utuisesta unelma-merestä”. Leinon kynä oli tunnetusti terävä, tällä kertaa Ahon oletettua symbolismia puhkova.
Erämaan taistelukin lipsahtelee. Tosielämässä ei kesken kevätkylvöjen lähdetty oravia ampumaan eikä hauenkudusta ilvesjahtiin. Kesäiset turkikset eivät voudille kelpaisi. Eikä retkille otettu mukaan arvokasta riipusta hukkumiselle ja ryöstölle alttiiksi. Romaanille siitä toki kutoutui punaista lankaa.
Panun kuittaaminen luonnonlyriikaksi, jossa salot soivat ja polut kertovat ihmetarinoita, ei tee Aholle kuitenkaan oikeutta. Panu luotaa kirjoitushetkensä todellisuutta ja Ahoa askarruttaneita taikuuden, järjen ja uskon kysymyksiä. Tänäänkin samat pohdinnat ”valistuksen dialektiikasta” ovat filosofian kuumaa kärkeä. Järjen valta on irrottanut meidät luonnosta, joka ehkä vielä oli mukana loitsuissa.
Päähenkilön Panun pelko siitä, että valta karkaa hänen käsistään ja kansa kääntää hänelle selkänsä, on sekin mitä ajankohtaisinta totta.
Luettiinko Ivaloa Korpilahdella oman pitäjän poikana? Jos hänet onkin unohdettu, kirjallisuudentutkija Kai Laitinen laati hänestä sentään kauniit muistosanat.
”Alkuperäinen suomenkielinen historiallinen romaani syntyy käytännöllisesti katsoen” Santeri Ivalon myötä, Laitinen asemoi Ivalon tämän Valittujen teosten (1953) esipuheessaan.
Sitä ennen oli ollut ”vain hapuilevia yrityksiä”. Mutta sen jälkeen ”on Ivalon uurtamaa polkua astellut kirjailija toisensa perästä. Oikeastaan vasta Vaaskivi ja Waltari ovat murtaneet perinteen ja poikenneet syrjään Topeliuksen ja Ivalon viitoittamalta tieltä.”
Kurkelan kesinä Korpilahdella ei vain kirjoitettu historiaa, sitä samalla myös tehtiin.
Ivalon romaanihenkilöt eivät suunnista vain kalasaunoilleen, vaan heidän mukanaan lukija pääsee tutustumaan myös Turun teinien opiskeluoloihin, Kuusiston linnan mahtavaan Maunu-piispaan ja Viipurin julmaan linnanherraan ja päätyy lopulta seuraamaan uuden kuninkaan valintaa Tukholmassa.
Onhan tässä mukana jo kaikki se, minkä Waltari vain lavensi uusiin mittakaavoihin.
Kai Laitisen mukaan ”ei Ivalon ensimmäistä polkua enää erotu tästä valtatiestä; se on kulunut näkymättömiin, peittynyt myöhempien kulkijain askelten alle”.
Näillä sanoilla Laitinen ennakoi alansa tutkimuksen käännettä. Sen mukaan teksti ei avaudu enää perehtymällä kirjailijan elämään vaan niihin aikaisempiin teksteihin, joiden päälle uusi teos oli kirjoitettu. Käännettä kutsuttiin ”tekijän kuolemaksi”.
Tähän käänteeseen viitattiin taannoin Jyväskylässä väitöstilaisuudessa, jonka aiheena oli Lassi Nummen runous. Kai Laitinen oli vastaväittäjänä, ja joko tuntematta tutkimuksen uusia tuulia tai tunnelmaa keventääkseen hän osoitti salissa istuvaa Lassi Nummea.
”Ei tekijä ole kuollut. Tuolla hän istuu ilmielävänä.”
Esa Sironen
