Ystävänpäivän aamuna Kyynämöisillä pyryttää lunta. Sisällä kyläkoulussa on lämmintä ja kodikasta. Koulun kuusi luokkaa ovat jakautuneet eri tiloihin, osa on luokissa, muta myös käytävän lukunurkan sohvat ja riippumatto ovat käytössä. Kyynämöisten koulussa luetaan paljon ja se on huomattu ihan valtakunnallisesti, sillä koulu sai vuonna 2018 Lukuklaani-palkinnon.
Välitunnilla sohvalle pomppaavat 7-vuotias Oleksandra, eli Sasha, 12-vuotias Dmitro eli Dima ja 9-vuotias Oleg. He kertovat yhdessä opettajansa ja koulun rehtorin Leena Rintelän kanssa, miten puolitoista vuotta Kyynämöisillä on sujunut. Kaikki ovat kotoisin kaupungista, joten maaseutuympäristö on uusi juttu sekin, mutta vain yksi osa isoa muutosta, minkä Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 aiheutti.
Leena Rintelä vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Virolahdella, jossa sijaitsee esimerkiksi Vaalimaan raja-asema. Kun maailma oli vielä toisenlainen, venäjän kielen taito koettiin tärkeäksi ja Leenakin sitä opiskeli lukiossa. Ikinä hän ei olisi kuitenkaan arvannut, että eniten hänelle tulisi olemaan taidosta hyötyä opettaessaan alakoululaisia keskellä Suomea Uuraisilla.
– Kyllä Venäjän rajaan lapsuudessanikin liittyi tiettyä varautuneisuutta eri tavalla kuin esimerkiksi Ruotsin rajaan, hän muistaa.
Perusopetukseen valmistava opetus on tarkoitettu kaikille niille esi- ja perusopetusikäisille maahanmuuttotaustaisille lapsille ja nuorille, joilla ei ole vielä tarvittavia kielellisiä valmiuksia esi- tai perusopetuksessa opiskeluun. Sitä annetaan yleensä yksi lukuvuosi.
– Asiat etenivät tosi nopeasti silloin puolitoista vuotta sitten. Valmistautumisaikaa opetuksen aloittamiseen ei ollut kuin noin viikon verran. Ikinä en olisi tähän ryhtynyt, ellei minulla olisi näin upeita kollegoja ja työyhteisön tuki täällä koululla, Rintelä sanoo.
Kun valmistava opetus alkoi Kyynämöisillä syksyllä 2022, ukrainalaisia oli yhdeksän. Pienessä kyläkoulussa integroituminen, eli osallistuminen myös suomenkielisen, yleisopetuksen ryhmän tunneille tapahtui nopeasti ja luontevasti. Lasten suomen kielen sanavarasto rajoittui aluksi kolmeen sanaan: jäätelö, järvi ja Suomi, joten suomen kielen opiskelu oli alussa pääosassa, mutta aika pian ryhmä hajaantui taito- ja taideaineissa kukin ikäluokkansa suomalaiseen luokkaan. Lasten äidinkieli on ukraina, mutta koska se muistuttaa venäjää ja oli lapsille entuudestaan tuttu, on venäjä opetuskielenä toiminut ihan hyvin ja nyt käytetään jo paljon suomea.
Yhteinen sanavarasto on karttunut kommellustenkin kautta.
– Kerran pyysin vahingossa lapsia ottamaan konjakkia kouluun, koska venäjässä sanat luistimet ja konjakki muistuttavat toisiaan. Myös sanat leipoa ja itkeä ovat menneet joskus sekaisin. Suomen kieli on tullut mukaan yhä enemmän ja kun joulujuhlaan valmistautuessa eräs lapsista sanoi: ”Minä olen pieni punainen tonttu”, niin kyllä sydämessä läikähti, Leena Rintelä kertoo.
Millaista koulunkäynti Kyynämöisillä on sitten nyt.
– Normaalia, sanoo Dima ja nostaa peukkua.
– Suomalainen talvi on tosi, tosi kylmä, Sasha sanoo kauniilla suomellaan ja pojat ovat samaa mieltä. Kaikki ovat kuitenkin innostuneita lumileikeistä ulkona. Se että myös välitunnilla mennään ulos, on ihan uusi juttu ja siihen on pitänyt vähän opetella.
– Ukrainassa oli enemmän läksyjä, Dima kertoo.
Olegista koulussa mukavinta on jalkapallo. Se onkin sellainen laji, että kaikki puhuvat ympäri maailman samaa kieltä.
Arki on asettunut uomiinsa, mutta se mikä jäi Ukrainaan, ei tietenkään lapsilta unohdu.
– Normaali kouluarki on suomalaista, mutta esimerkiksi pajapäivänä meillä oli Ukrainan paja, jossa koko koulu sai tutustua pelmeneihin kouluruokailussa, se oli tärkeä juttu ukrainalaisille ja avartava kokemus suomalaisille. Äidit ovat leiponeet myös myyjäisiin. Koetut asiat saattavat nousta esiin aivan yllättävissä yhteyksissä. Esimerkiksi yllin tunnilla käsittelimme Saimaan norppaa ja yhtäkkiä lapset alkoivat kertoa matkastaan Suomeen. Piirustustunnilla taas piirsimme tunnetaitojuttuja aiheista mikä tekee iloiseksi, niin lapset piirsivät panssarivaunun, jonka päällä oli rasti, Leena Rintelä kertoo.
Hanna Lahtinen
