Aloitin koulutieni syksyllä 1961. Kouluni oli muutama vuosi aiemmin valmistunut, tiilistä muurattu upea koulu, joka on vieläkin käytössä.
Koulumatkaa oli 2 km. Menomatkasta puolet oli ylämäkeä. Kotimatkalla sai sitten nauttia vauhdin hurmasta, kun pitkä Paanalanmäki antoi vauhtia niin polkupyörään kuin talvella suksiin tai potkuriletkaan, jossa saattoi olla puolenkymmentäkin potkuria.
Kotini ei ollut kirkonkylällä, mutta ei ķyläkunnallakaan eli jonkinlaisessa välitilassa. Asuin Vanhalanperällä. Näin ollen minulla ei ollut tarvetta käydä keskustelua sitä asuuko joku kirkolla tai kylällä. Tiedän, että näitä keskusteluja noihin aikohin käytiin kiivaasti.
Tästä esimerkkinä tarina uuraislaisesta koululaisesta, joka kävi luokkansa mukana Linnanmäellä joskus 60-luvun alussa. Huvipuiston portilla kaluunakaulainen portieeri kysyi punamustaan velvetoniverkkapukuun sonnustautuneelta pojalta, mistä kaukaa tämä oli tulossa. Nuori kuukkalainen räväytti, että kirkolta ollaan. Mahtoi portsari ihmetellä keskisuomalaispojan vastausta.
Ķaksi ensimmäistä vuotta opettajani oli Kerttu Heikkilä. Kerttu oli mukava ihminen. En muista, että tunneilla olisi ollut mitään häiriköintiä. Ensimmäisen luokan oppilaista suurin osa oppi lukemaan ennen joululomaa. Laskutaitoakin opittiin ja laulamista samoin.
Lauluun liittyi ensimmäinen julkinen esiintymiseni yhdessä naapurin Riston kanssa. Olin toisella luokalla ja Risto pari luokkaa ylempänä. Uuraisilla järjestettiin tyttöpäivät, johon tarvittiin pari poikaa laulamaan. Käsky kävi ja Riston kanssa vetäistiin joku kansanlaulu. Mikä laulu oli, sitä en muista, mutta eturivin kahden tyhjän tuolin täyttöön liittyvän episodin muistan.
Kun me artistit, kuten nykyään esiintyviä taiteilijoita kutsutaan, tulimme koulun juhlasaliin, oli istumapaikat täynnä. Ainoastaan eturivissä oli kaksi tuolia vapaana. Rohkeina miehenalkuina istuimme vapaisiin tuoleihin odottamaan ohjelman alkua. Tätä iloa ei kestänyt kuin hetken, kun joku akka kävi hätistämässä meidät pois tuoleilta. Oli kuulemma varattu kutsuvieraille. Kahdeksan ja kymmenvuotiaille pojille esiintyminen täydelle salille oli jännittävä tilanne, istumapaikalta häätö ei ainakaan vähentänyt jännitystä. Tuoliepisodi osoitti, että arvostus lapsia kohtaan oli tuohon aikaan aika surkea.
Kerttu Heikkilän jälkeen opettajakseni tuli Alma Saarikko. Saarikko oli pitkäaikainen opettaja
Uuraisilla. Hän tuli töihin sähköttömään kouluun Tappuraharjulle vuonna 1925. Viimeiset oppilaat Almalla oli lukuvuonna 1963 –1964.
Liekö kansakoulun vastustajat olleet asialla, kun Tappuraharjulle saatiin sähkövalo vasta kahdeksan vuotta myöhemmin kuin kirkonkylän muihin taloihin.
Kunnallisveron nousua pelättiin vuonna 1953, kun 800 hengen allekirjoittama adressi toimitettiin lääninhallitukselle Vaasaan. Tarkoitus oli estää ns. Kivikoulun rakentaminen. Adressi päätyi roskakoriin, koska asiamiehet eivät sitä itse allekirjoittaneet. Koulu valmistui kaksi vuotta myöhemmin ja osoittautui heti ahtaaksi. Uutta koulua tarvittiin, sillä sotien jälkeen lastenteko oli kansakunnan yhteinen harjoitus niin maaseudulla kuin kaupungeissa.
Yhteiskunnan tahto oli saada kouluikään varttuneet opintojen ja sivistyksen syrjään kiinni. Kun suuret ikäluokat saatiin kouluihin, tuli ennen kaikkea maaseudulle uusia haasteita. 1960 ja 1970-lukujen suuri muutto tyhjensi maaseutua rajusti. Uuraisilla suuri muutto vei kolmanneksen väestä, ennen kaikkea nuoria aikuisia etelän kaupunkeihin ja Ruotsiin. Tiheä kansakouluverkko harveni, mutta kirkonkylän lisäksi jäi kolme kyläkoulua.
Alma Saarikko sai reippaan luokan viimeiseksi työvuodekseen. Vanha rouva ei käyttänyt enää karttakeppiä luokan rauhoittamiseen. Puhe riitti. Kyyneleet silmissä hän seurasi nousevan nuorison touhuja. Kyyneleet olivat Alman mukaan peräisin tukkeutuneista kyynelkanavista. Piirrustustunnilla kekseliäät pojat hyppivät lattialle levitetyille piirrustuspapereille. Poikien suosikkikenkien pohjakuvion monistaminen muistutti grafiikanvedosten tekoa.
Pitkinä talvikuukausina Alma muistutti olevansa monen oppilaan vanhempien opettaja. Todennäköisesti käytävään rauhoittumaan laitettu oppilas jatkoi tässäkin isänsä perinnettä. Opettaja Alma Saarikko osallistui aktiivisesti Lotta Svärd -järjestön toimintaan. Pariisin rauhansopimuksessa Lottajärjestö kiellettiin. Isänmaallinen työ vaihtui hiljaisuudeksi kunnes veteraanien ja lottien arvo ja kunnia tunnustettiin rautaesiripun kaaduttua. Moni veteraani ja lotta olivat poistuneet joukostamme ennen kunnian palautusta. Tähän joukkoon kuului myös Alma Saarikko.
