– Olen Konnevedellä syntynyt, muutin 10-vuotiaana Äänekoskelle ja sieltä lukion jälkeen Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Pappia minusta ei pitänyt tulla, vaan opettaja, Saarijärvellä harjoittelussa vuonna 2002 kuitenkin koin, että papin työ on sitä mitä minun pitää tehdä. Kyse oli siis johdatuksesta, kertoo vuonna 2004 papiksi vihitty Johanna Mehto, Uuraisten seurakunnan uusi seurakuntapastori, joka siunattiin tehtävään viime sunnuntaina.
Virkauraa on kertynyt Viitasaarella pieni pätkä, Saarijärvellä yli kuusi ja Jyväskylässä yli yhdeksän vuotta. Helmikuussa -22 hän siirtyi Petäjäveden seurakuntaan.
Nyt Johanna Mehto asuu Petäjäveden Kuivasmäessä pienessä talossa kolmen kissan kanssa. Naapurista löytyy myös Tiainen, Hanhinen ja Kuukkanen.
– Tykkäsin olla Petäjäveden seurakunnassakin töissä, mutta kun kaverit vinkkasivat Uuraisten paikasta, niin tämä kiehtoi vieläkin enemmän. Olen jo Uuraisilla ihastunut tähän elävyyteen, on paljon nuoria ja lapsia ja asioita tehdään yhdessä ilman tarkkoja työnkuvarajoja.
Uuraisten todella pitkäaikainen nuoriso-ohjaaja Merja Kinnunen jäi vastikään eläkkeelle ja siksipä iso osa Johanna Mehton työtä ovat Uuraisten nuoret, vaikka nimike onkin eri. Mehto tekee luonnollisesti myös kaikkia papin tehtäviä lukuun ottamatta kirkkoherran hallinnollisia töitä.
– Isoskoulutuksia olen aloittelemassa ja monia ideoita on mielessä. Nuorten parissa olen työskennellyt paljon ja se on hyvin luontevaa minulle. Ihan pienten lasten kanssa olen joskus vähän eksyksissä, mutta kun he alkavat lähestyä teini-ikää, niin olen kuin kala vedessä. Minusta oli myös kiva, että kun Merjan tapasin, niin hän totesi, että tämä on nyt sinun juttusi ja tee siitä oman näköisesi.
Johanna Mehto on pappi ja ihminen ja ne ovat aika lailla sama asia.
– En ole koskaan ottanut sellaista papin roolia, joka pitäisi jossain tilanteessa riisua pois. Se olisi tosi raskastakin, jos pitäisi olla eri Johanna eri tilanteissa. Toki sillä tavalla pitää olla ammatillinen, että esimerkiksi surevan ihmisen kohtaamisissa pyrin olemaan se, joka kannattelee, hän miettii.
Viime vuodet ovat olleet tuulisia. Mutta erityisesti aika on ollut outo nuorille, jotka ovat siirtyneet lapsuudesta aikuisuuteen koronan aiheuttaman eristäytymisen ja Ukrainan sotauutisten kyllästämässä ilmapiirissä.
– On iso keskivertonuorison joukko, joilla asiat on ihan ok, mutta sitten on pieni joukko, joka putoaa jonnekin ja joiden tulevaisuus näyttäytyy hyvin näköalattomana. Toisessa päässä on taas pieni ylisuorittajien joukko, jotka uupuvat yhteiskunnan ja itsensä asettamien paineiden alle. Viime vuosina pahoinvoinnin määrä on lisääntynyt ja vaikka fyysisesti nuoret saattavat päästä paljon helpommalla kuin aikaisemmat sukupolvet, on henkinen paine kovempi ja sitä tulee niin monesta suunnasta, Johanna Mehto miettii.
Se, että nuoret osaavat olla avoimia, on hänen mielestään pelkästään hyvä asia.
– Minulle on kerrottu hyvinkin suoraan esimerkiksi ulkonäköpaineista ja joukon ulkopuolelle jäämisen pelosta. Jos pystyn viestimään nuorelle, että olen turvallinen aikuinen, jolle voi puhua ja jonka kanssa pohtia asioita, koen onnistuneeni työssäni. Niitä turvallisia aikuisia ei nuorten elämässä tosiaankaan ole liikaa, hän jatkaa.
Korona seisautti yhteiskunnan ja myös esimerkiksi rippikoulut, niiden suosio on kuitenkin palannut ennalleen, mistä Mehto iloitsee.
– Yritän kertoa nuorille, että elämää ei voi elää pelon kautta. Kautta maailman historian on ollut sotia ja kulkutauteja ja silti maailmassa on myös paljon hyvää ja kaunista. Ei se ole välinpitämättömyyttä, jos koko maailman tuskaa ei koko aikaa kanna mukanaan.
Tuska ja suru ovat asioita, joista Johanna Mehto tietää enemmän kuin haluaisikaan. Hän on jäänyt kaksi kertaa leskeksi ja kokenut myös vakavan uskonkriisin.
– Kävin 2020-luvun alussa läpi vaikeita asioita. Lähdin vuonna 2020 ovet paukkuen Jyväskylän seurakunnasta ja kävin pitkän keskustelun itseni ja Jumalan kanssa ja kyseenalaistin ihan kaiken, hän kertoo.
Nyt 47-vuotias Johanna Mehto jäi ensimmäistä kertaa leskeksi 28-vuotiaana, kun hänen miehensä teki itsemurhan, hänen toinen miehensä kuoli vuonna 2021.
Petäjävedeltä löytyi vuonna 2022 työpaikka, koti ja myös paljon uutta sisältöä elämään. Ommella Johanna Mehto ei osaa, mutta hän kuuluu Ylä-Kintauden ompeluseuraan, Pengerjoen kyläyhdistykseen ja perusti Petäjäveden Martat. Hän nauttii ihmisistä, mutta myös yksinäisestä arkipuuhastelusta, kuten puuhellan lämmityksestä. Lukemisen ilokin on pitkästä aikaa löytynyt. Hän on oppinut elämään omannäköistään elämää.
Nyt Johanna Mehto sanoo, että hänen uskonsa on vahvempi kuin koskaan. Jumala on totta.
– Koen, että minulla on kaiken tämän kokeneena enemmän annettavaa ja esimerkiksi saarnojeni sisältö on voimakkaampi. En silti ajattele, että kärsimys jalostaa ja sanontaa, että kenellekään ei anneta suurempaa taakkaa kuin hän jaksaa kantaa, suorastaan vihaan. Tällä hetkellä vallitsevin tunne on valtava kiitollisuus elämästä, hän sanoo ja näyttää tatuointia kädessään.
– Hepreankielinen Jumalan nimi tarkoittaa Minä olen. Laulujen laulun teksti merkitsee minulle Jumala on ja minä olen Jumalassa.
Hanna Lahtinen
