04.01.2025 | Uurainen
Taina Liekari on 55-vuotias Espanjassa viimeisimmät vuodet asunut suomalaisnainen, joka on viime vuoden elokuussa aloittanut varsin hurjalta kuulostavan urakan. Hän nimittäin kiertää maailman, eikä suinkaan lentäen tai autolla, vaan kävellen. Matkalla maailman ympäri Taina on jo nyt tutustunut moniin ystävällisiin ihmisiin eri kulttuureista. Kuvassa hänen kanssaan 18-vuotias espanjalainen kamppailulajien taitaja, Jordi Vela, joka taittoi Tainan seurana matkaa yhden päivän ajan. Hänen taustajoukoissaan on mukana myös uuraislaista väriä.
Matkaan mahtuu toki osuuksia, jotka ovat mahdottomia jalkaisin edetä ja ne osuudet onkin luvallista edetä käyttämällä lentokonetta tai laivaa. Näitä osuuksia ovat muun muassa meret.
Kuka sitten myöntää luvat maailmanympärikävelyn oikeaoppiseen suorittamiseen? Liekari haluaa suorittaa kävelyn niin sanotusti virallisesti ja sitä varten on tärkeää noudattaa Guinnessin maailmanennätys -instituution laatimia virallisia ohjeita. Laaditut säännöt ovat hyvinkin yksityiskohtaiset ja jopa tiukat. Muun muassa lepopäiviä matkan aikana saa kertyä tietty prosenttiosuus matkaan käytetystä ajasta, reitin tulee kulkea vähintään neljän maanosan kautta ja kahden, täsmälleen maapallon vastakkaisilla puolilla toisistaan olevan pisteen kautta.
Kävelijä aloitti urakkansa Madridista, Espanjasta ja on edennyt 136 vuorokauden aikana Espanjasta, Ranskan, Monacon, Italian ja Slovenian kautta Kroatiaan, jossa hän tapaa miesystäväänsä muutaman päivän ajan ja jatkaa jälleen matkaansa. Kilometrejä on ehtinyt kertyä liki 3000. Edessä on vielä yli kymmenkertainen määrä, joiden taivaltamiseen kuluu ennakkolaskelmien mukaan reilu neljä vuotta. Tavoitteena Liekarille on saada urakka päätökseen ennen 60-vuotispäiväänsä. Stressiä Taina ei asiasta kuitenkaan ota; jos matkassa kestää pidempään, niin sitten matkassa kestää pidempään. Stressin kanssa taivaltamalla hän ei halua edetä, vaan ennemmin ihmetellen maailmaa mieli avoimena ja uusia kokemuksia kokien.
Liekari ei ole ensimmäistä kertaa lenkkikengissä. Hän on nimittäin harrastanut runsaasti kestävyysurheilua, muun muassa vaeltamista ja pyöräilemistä. Pari vuotta sitten hän muun muassa käveli Espanjasta Suomeen, sitä ennen lämmittelyiksi kiersi Espanjan polkupyöräillen.
Maailman ympäri käveleminen ei ole halpaa. Jo pelkästään noin 50 matkan aikana kuluvaa lenkkikenkäparia muodostavat budjettiin ison loven, puhumattakaan yöpymisistä, vakuutuksista, ruoasta, juomasta, muista varusteista ja pakollisista menoista. Tätä varten Liekari on aloittanut yhteistyökumppaneiden etsimisen jo aloittaessaan retken suunnittelemisen.
Sponsoreiden etsintä on ollutkin ehkä yllättäen hyvin haasteellista ja tässä kohtaa Liekarin matkaan mukaan taustavoimaksi hyppäsi uuraislainen Pasi Haarala, joka on ollut Tainan matkassa mukana auttaen sponsoreiden etsimisessä. Toistaiseksi Haarala toimii harrastuspohjalta ja auttamisen halusta, mutta matkan edetessä tietysti toiveissa olisi saada managerin työstä myös korvausta.
– Olen seurannut Tainaa sosiaalisessa mediassa jo tuolta Espanja-Suomi -kävelyn ajoista alkaen ja jo tuolloin olin vaikuttunut hänen sisukkuudesta, positiivisuudesta ja päättäväisyydestään. Huomatessani somesta Tainan tarvitsevan ajan puutteen vuoksi apua sponsoreiden hankkimisessa, päätin tarjota omaa osaamistani hänelle ja pian olinkin osa hänen pientä, mutta ahkeraa tiimiä, pitkäaikaista varainhankintakokemusta salibandyjoukkueidensa puolesta omaava Haarala kertoo.
Toistaiseksi varainhankinta Liekarin matkalle on sujunut hitaasti edeten; muutamia rohkeita ja ennakkoluulottomia yhteistyökumppaneita on löytynyt, mutta suuri osa yrityksistä on toistaiseksi ollut melko varovaisia ja jopa epäileväisiä Liekarin projektia kohtaan. Usein vastauksena yhteistyökumppanuuskyselyihin on ollut ”todella mielenkiintoinen projekti, palataan asiaan, kun on kävelty hieman enemmän” -tyylinen vastaus.
– Luonnollisesti tämän tyylinen projekti on jotain täysin uutta, erilaista ja sellaista, johon yritykset eivät välttämättä joka päivä törmää. Onhan Liekaria ennen ainoastaan kahdeksan ihmistä koko maailmassa suorittanut tämän valtavan haasteen. Viime viikkoina, matkan edettyä jo noin 3000 kilometriä, on yrityksiltä saatu palaute ollut jo enemmän toiveita herättävää ja usko Tainaa kohtaan on kasvanut. Tämä on lupaava merkki, Haarala kertoo ja haluaa muistuttaa, että matkan edetessä ja Liekarin tunnettuuden ja seuraajamäärien lisääntyessä yhteistyökumppanuuksienkin hintaa tullaan luonnollisesti tarkistamaan.
– Suosittelenkin kaikkia hyppäämään Tainan matkaan nyt!, Haarala jatkaa yrityksille vinkaten.
Tainan matka sosiaalisessa mediassa:
Instagram
Facebook
YouTube: Hiker Taina
30.12.2024 | Uurainen
Punahilkka katsoo ulos pitsi-ikkunasta metsästäjä vierellään. Mutta Punahilkan mekon alta paljastuukin Manneken Pis, joka on matkustanut Brysselistä Uuraisille.
Liisa Stenman-Kässin ja Timo Kässin keltainen koti ”Restan mutkassa” tai ”Valtuustonmutkassa” on täynnä muistoja ja mukavia leikkipaikkoja ja esineitä lastenlasten ja isovanhempien yhteisille leikeille.
Toivolan talo on Uuraisten kirkonkylän vanhin asuinrakennus, ainut 1800-luvulta säilynyt. Sen vanhin osa, koulunpuoleinen siipi, on rakennettu 1860-luvulla ja siinä on tiettävästi toiminut kestikievari. Silloin talon ohi kulki Kokkola-Viipuri valtatie, eli valtatie 13. Uudemman osan on rakentanut Matti Riihimäki, eli Riihi-Matti, 1900-luvun alussa. Peltikaton talo sai 1950-luvulla ja se onkin ollut talon säilymisen kannalta olennaista.
Kurkun kostuketta kulkija aikoinaan tarvitsikin, sillä vaikka talo sijaitsee yhä mäellä, ovat aika ja katepillarit Nälkämäkeä kovasti loiventaneet ja nimikin muuttunut Kuukanpoluksi.
– Nälkämäen nimi on syntynyt nälkävuonna 1868, silloin tietä tehtiin valtion hätäaputöinä, tietyötä vastaan tarjottiin jotakin velliä, kertoo Timo Kässi.
Restan mutka -nimitys taas viittaa Frestadiuksen kauppaan, joka sijaitsi Toivolan talon vieressä ja purettiin tasan 50 vuotta sitten tien levennyksen ja tasauksen yhteydessä. Moni oli jo tuolloin Uuraisilla sitä mieltä, että kylänraitilta pilattiin silloin nekin viimeiset kauneuden rippeet, jotka Saarijärventien uuden linjauksen jäljiltä olivat jääneet.
– Restan Maijalta minäkin kävin ostamassa Kiekuja ja Kaikuja, Timo Kässi muistaa.
Frestadiuksen kaupan vieressä sijaitsi Uuraisten Osuuskaupan ensimmäinen kauppaliike paikalla, jolle seuraavaksi rakennettiin punatiilinen Osuuspankin rakennus, jossa myöhemmin toimi myös Uuraisten Sähkötyö. Osuuskauppa puolestaan siirtyi askeleen eteenpäin, nykyisin Lähikuukkana tunnettuun rakennukseen. Päiväkoti Pikkulan paikalla sijaitsi ensimmäinen Uuraisten Säästöpankki, sekin ehti muuttaa muutaman kerran kohti pohjoista ennen suurta pankkikriisiä 90-luvulla. 1940-luvulla rakennettiin koulun viereen Osuuskassan ja Apteekin talot, jotka yhä ovat hyväkuntoisina olemassa.
Toivolan talo sijaitsi siis ennen vielä enemmän Uuraisten ydinkeskustassa kuin nykyään. Koska se on säilynyt alkuperäisessä asussaan, sillä on myös rakennushistoriallista arvoa.
Viimeksi Riihimäen suvusta talossa asuivat Impi ja Kaisa, naimattomat sisarukset.
– Riihimäen tytöt, tarkentaa Timo Kässi ja muistaa kuinka sisaruksista railakkaampi, Impi, poltteli tupakkia ulkovessassa.
– Kivelän Kauko kertoi, että Impillä oli tapana säilyttää tupakka-askia nutturassaan, Liisa lisää.
– Kun minä muutin 80-luvulla Uuraisille, niin tuossa pellolla oli vielä lehmiä, se on minun ensimmäinen muistikuvani tästä talosta, kertoo Liisa Stenman-Kässi. Kun siskoista aika jätti, talo jäi tyhjilleen 90-luvun alussa.
Sitten taloa omisti Ruut Aaltonen, joka asui Restan Jussin (Jussi Airaksela) kanssa tuossa naapurissa, ja hän pelasti täältä vanhoja esineitä, joita on nykyään esillä esimerkiksi Teivaalan Tuvalla. Hän myi sitten talon Rauno Veijoselle, jolta me taas talon ostimme vuonna 2008, ja nyt olemme tässä jo 10 vuotta asuneet.
Se, mikä Liisan ja Timon sai aikoinaan Toivolan hankkimaan, onkin mielenkiintoinen tarina ja alkusysäys tapahtui vaellusreissulla Lemmenjoella Lapissa.
– Lemmenjoella on Karhu-Korhosen kirjasto, josta ajatus jotenkin siirtyi tähän taloon ja mietimme kirjastopubia vanhaan taloon Uuraisilla. Sitten tähän ilmestyi Myytävänä-lappu ja mehän ostimme tämän. Kirjastopubi-ajatus haihtui aika pian, mutta kun alkoi olla ajankohtaista miettiä, missä vanhana asutaan, niin tässä oli sopivasti haastetta. Talo oli kaunis – vaikkakin ränsistynyt ja sijainniltaan mitä mainioin, Liisa miettii.
Muuttoa edelsi kaikessa rauhassa tehty remontti, johon Kässit saivat 5000 euroa valtionavustusta kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen perustusten ja lattiarakenteiden uusintaan.
– Kaksi asiaa talossa oli kunnossa ja ne puolsivat vahvasti ostopäätöstä. Ne olivat vanhemman puolen kivijalka ja konesaumakatto. Tuvan puoli oli ns. multapenkillä ja luulimme, että hirsissä olisi paljon lahoa, mutta eipä ollutkaan. Talo edustaa vanhaa elementtirakentamista, eli rakenteista näkee, että ei tätä ole silloin 1800-luvullakaan uusista hirsistä tehty, vaan ainakin osia on siirretty muualta, Timo kertoo.
Tupaa hallitsee komea uuni, joka muistuttaa suuresti paikalla aiemmin ollutta, mutta on kuitenkin uusi.
– Perinnerakentamiseen erikoistunut arkkitehti Risto Vuolle-Apiala totesi, että kyllä vanhan uuninkin ehkä voisi korjata, mutta päädyimme rakentamaan uuden ihan paloturvallisuuden vuoksi. Entisessä kokonaisuudessa oli 50 litran pata ja tuli laitettiin hellarautojen alla, suuluukkua ei ollut. Tämä on vain hieman modernimpi ja sen muurasi Asko Sironen Saarijärveltä, Liisa ja Timo kertovat. Talossa on myös muutama uusi pönttöuuni.
Ikkunat ja ovet valmisti Kelloperän puuseppä Lauri Honkanen ammattitaidolla ja vanhoja työtapoja kunnioittaen.
– Velipoika Aapo ja Litmasen Esko olivat isona apuna rakennustöissä koko remontin ajan, Liisa ja Timo kiittelevät. Lattialankuiksi löytyi isoja tuulenkaatoja omasta metsästä ja Liisa opetteli uuden taidon ja kutoi taloon sekä räsymatot että verhot.
70-vuotiaaseen, kolmen lehmän navettarakennukseen tehtiin sauna ja pyykkitilat ja vähän kuin bonuksena Aura-tyttärelle loft-tyylinen asunto.
– Aura asuu nykyään vakituisesti Espoossa perheineen, mutta onpa tukikohta täälläkin.
Talo on vanha, mutta ei museo. Kässit ovat purkaneet muutamia kerroksia ja tuoneet omiaan lisää. Kokonaisuus on kotoisa ja jännittävä. Paljon esineitä on myös tuotu Vanhalasta, jossa Liisa ja Timo olivat sukutilan sukupolvien ketjun edellinen lenkki.
– Kyllä me edelleenkin tykätään asua tässä, mopot vähän pärisee, mutta pitää ajatella, että kaksitahtibensan haju on elämän merkki.
Elämän merkkejä ovat myös sorminuket Punahilkka ja metsästäjä, jotka ikkunalaudalta pääsevät tämän tästä pieniin sormiin mielikuvituksen apuvälineiksi lastenlasten ja isovanhempien yhteisiin leikkeihin.
Hanna Lahtinen
Remonttikuvat: Aapo Kässi
26.12.2024 | Uurainen
Missä täällä on lähin Ärrä?, kysyi 7-vuotias Salli Santaniemi, kun perhe muutti 90-luvun lopulla uuteen kotiin Höytiälle ja kauhistui, kun kuuli, että lähin R-kioski jäi sinne, minne entinen kotikin, eli Tikkakoskelle. Puolitoista vuotta vanhempi isosisko Silja suhtautui asiaan paljon rauhallisemmin – hänestä oli mukavaa muuttaa isoon taloon, jossa nurkat narisivat ja metsä oli ihan vieressä. Perheen pienimmäinen oli tuolloin pikkuveli Simo.
Santaniemen perhe kotiutui Höytiälle Veikkolan taloon. Vanha talo oli täynnä elämää, omien lasten lisäksi se oli koti myös monille sijaislapsille. Iso talo sai ympärilleen saunaa ja aittaa, ja siellä oli monenlaista projektia. Ari-isä ehti toimia yrittäjyyden lisäksi myös jonkin aikaa Höytiän kyläpäällikkönä. Pikkuhiljaa kuitenkin tahti alkoi hiljentyä ja talo tyhjetä. Muutama vuosi sitten Eija Santaniemi huomasi asuttavansa yksin parisataaneliöistä hirsitaloa, eikä se enää tuntunut oikein mielekkäältä eikä varsinkaan helpolta asumisen muodolta.
– Äiti ehdotti, että tuletteko kokeilemaan tässä asumista. Hän itse muutti pihalla olevaan mökkiin ja me olimme tässä vuokralla, Silja Penttinen (os. Santaniemi) kertoo.
Kokeilu onnistui sen verran hyvin, että nyt Eija on muuttanut kaupunkiin ja talossa asuvat sen uudet omistajat Silja ja Markus sekä 3- ja 1-vuotiaat Hertta ja Siiri.
Talon historia on pitkä ja alkaa aivan toiselta kylältä, nimittäin Nyrölästä. Talo sijaitsi Nyröläntien varressa noin 10 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistaan ja sitä kutsuttiin Ryysäläksi, mikä perimätiedon mukaan on vääntynyt nimestä Ryssälä ja viittaa laukkuryssiin eli 1800-luvun kulkukauppiaisiin.
– Tietääkseni talossa on sijainnut ainakin joskus kestikievari, Silja Penttinen kertoo.
Isot, vanhat hirsitalot eivät olleet oikein muodissa 1980-luvulla ja Ryysäläkin sai purkutuomion. Sen hirsille löytyi kuitenkin ostaja, joka halusi pystyttää talon uudelleen. Mauri ja Tuula Wahlroos lapsineen olivat ostaneet Vanhan Veikkolan pienen mökin vapaa-ajan asunnokseen muutama vuosi aiemmin. Rakennushommista ja vanhoista taloista innostunut innovatiivinen helsinkiläispappi Mauri osti Ryysälän vanhan päärakennuksen ja ryhtyi siirtämään sitä Höytiälle. Paikallisten pieneksi hämmästykseksi rakennus todella nousi ja pian jo kattotalkoissa paiski puolen kymmentä pappismiestä, mukana myös Uuraisten tuleva kirkkoherra Antti Heinola.
Rakennuskärpänen ei jättänyt Wahlroosia rauhaan, vaikka hänestä tuli Auran kirkkoherra. Ryysälän Veikkolaan siirrosta alkanut innostus on vienyt hänet Vironkin puolelle vanhoja rakennuksia pelastamaan.
Veikkola pistettiin myyntiin ja tarjoukseen tarttuivat Siljan vanhemmat.
– Tästä talosta tekee erikoisen se, että vaikka hirret ovat vanhat, talo on rakennettu 1980-luvun standardien mukaan, mikä ei ole aina ihan hyvä juttu. Esimerkiksi rossipohja olisi tällaiselle talolle paljon parempi ja kun jonkun seinän avaamme, niin sieltä saattaa löytyä jotain yllätyksiä, kuten lasivillaa tai reikiä suoraan ulkoilmaan. Tämä on kuitenkin kesämökiksi rakennettu ja sen verran vetoisa, että ilma kyllä vaihtuu, eikä mitään hälyttävää ole löytynyt, Silja ja Markus kertovat.
Silja ja Markus Penttinen jatkavat mukavasti talon moniosaajaperinnettä. Hekään eivät ole yhden asian ihmisiä ja saattavat valita poluista sen kaikkein epätodennäköisimmän, mutta mielenkiintoisimman.
– Muutin täältä 16-vuotiaana Jyväskylään lukioon. Harrastin silloin salibandya liigatasolla ja kävin monta kertaa viikossa treeneissä, joten lukion käyminen täältä ei ollut oikein mahdollista.
Lukion lopussa Silja tapasi jääkiekkoilija Markuksen ja lähti tämän perässä Itä-Suomeen yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Nopeasti he huomasivat kaipaavansa jotain käytännöllisempää ja molemmat päätyivät hakemaan ammattikorkeakouluun. Markus opiskeli fysioterapeutiksi ja Silja sairaanhoitajaksi.
– Jo sairaanhoitajaopintojen aikana tiesin, että haluan opiskella lisää ja lyhyen työssäoloajan jälkeen päädyin Jyväskylään opiskelemaan erityisopettajaksi, Silja kertoo.
Hänellä on sekä erityisopettajan että luokanopettajan tutkinnot, mutta kumpaakaan työtä hän ei ole tehnyt kuin lyhyitä sijaisuuksia.
– Seuraavaksi päädyin yliopistolle töihin. Itä-Suomen yliopistolla ja Tampereen yliopistolla, olin molemmissa vuoden töissä. Tein töitä projektitutkijana, IT-hallinnassa digiasiantuntijana ja sitten Jyväskylän yliopistolla opettajana. Nyt olen konsultti ja digipedagogi yksityisellä sektorilla yrityksessä nimeltä Sulava ja työskentelen esimerkiksi tekoälyn parissa.
Yritys sijaitsee Helsingissä, mutta etätyö mahdollistaa työskentelyn pihamökissä sijaitsevasta kotikonttorista.
– Tekoälyn kehittyminen on tällä hetkellä päätä huimaavaa ja jotain, mikä eilen ei toiminut, voi olla mahdollista jo ensi viikolla. Tätä hetkeä voi verrata siihen, kun hakukoneet, esimerkiksi Google, olivat uusia. Silloin saatettiin pitää huijaamisena, jos asian googletti. Aivan samalla tavalla tekoäly varmasti arkipäiväistyy lähitulevaisuudessa. Teknologiasta on hyötyä vain, jos se saadaan tukemaan ja tehostamaan jotain, mikä ilman sitä ei toimi.
Kontiolahdelta kotoisin olevan Markus Penttisen urapolku on yhtä epätodennäköinen. Hänkään ei päätynyt toimimaan fysioterapeuttina, vaan perusti ensin osakeyhtiön veljensä kanssa. He valmistivat kalastustarvikkeita ja muoviteollisuuden komponentteja.
– Kun näitä pirpanoita alkoi tulla, niin piti keksiä joku tasaisempi tulonlähde. Nyt olen Geologian tutkimuskeskuksella geofysiikan tutkimusavustajana ja reissaan ympäri Suomea. Teemme esimerkiksi pohjavesitutkimuksia ja etsimme akkumineraaleja, hän kertoo.
Pikkulapsiarki, monipuolinen työelämä ja maalla asuminen tekevät Penttisen perheen arjesta täyttä. Sekä plussia että miinuksia löytyy.
– Tulimme tähän aika realistisella asenteella. Molemmat olemme viettäneet lapsuuden maaseudulla ja tiedämme, millaista se on. Arvostamme kuitenkin myös tietynlaista asumisen helppoutta, mikä on talvipakkasilla puita liiteristä kantaessa aika kaukana. Optimitilanne olisi, että olisi kaksi asuntoa, maalla ja kaupungissa. Muistan myös itse, miten mukavaa oli kyläkoulussa ja minusta on hienoa, että omat lapsenikin pääsevät sellaiseen. Toisaalta taas lasten kasvaessa harrastuksiin pitää täältä lähteä aina autolla. Jos Höytiän kyläkoulua uhkaisi lakkautus, niin sitten pitää miettiä asioita uusiksi, Silja miettii.
Erilaiset rakennusprojektit mielletään parisuhteen kannalta uhkaaviksi, mutta Silja ja Markus eivät tätä väitettä allekirjoita.
– Olimme aika nuoria ja seurustelun alussa, kun vanhempani palkkasivat meidät mökin rakennusprojektiin tontille keskelle metsää Ilomantsiin, lähelle Venäjän rajaa. Asuimme itse asuntovaunussa, lainasimme kirjastosta Talonrakennus 1, 2 ja 3 -kirjat, kaadoimme ensin puut hirsikehikon tieltä ja sitten rakensimme. Siitä tuli ihan hyvä, Markus muistelee.
– Jos asuisimme koko ajan kaupungissa, olisimme varmaan aika levottomia, olisi koko ajan sellainen tunne, että pitää lähteä jonnekin. Toisaalta maalla asuessa on mukava lomailla kaupungissa, Silja päättää.
Molemmat sanovat toteuttavansa itseään mieluusti puuhailemalla, ja siihen nykyinen koti antaa loistavat mahdollisuudet. Tämän kesän projekteina on ollut päätyterassin remontti ja tuvan ison pöydän kunnostus. Paljon muitakin kunnostussuunnitelmia on.
– Sähkön hinnan kehitys on se, mikä mietityttää. Ensin on tehtävä energiatehokkuutta lisäävät remontit, Markus Penttinen sanoo.
Penttisen perheen puuhasteluja ja elämää voi seurata myös somessa, sillä Siljalla on blogi Parihehtaaria. Samalla nimellä löytyy myös sivu Instagramista, Youtubessa kanavan nimi on End Of The Grid. Instagramia hän päivittää aktiivisimmin.
– Instagramista löytyy tosi kiva vanhojen talojen remppaajien yhteisö, josta oppii valtavasti.
Myös puutarhapuuhastelu on suuri ilon aihe.
– On ihanaa lähteä loppukesästä lasten kanssa puutarhakierrokselle ja kerätä itse kylvettyjen kasvien satoa ja keskustella, miten maailmankaikkeus toimii.
Hanna Lahtinen
25.12.2024 | Uurainen
Aili oli suosittu tytön nimi 1920-luvulla, mutta silti on hauska sattuma, että molemmat Uuraisten 100 vuoden rajapyykin saavuttaneet ovat Aileja. Aili Vääränen täytti jo 102 vuotta ja viime kesänä 100-vuotissynttäreitään juhli Aili Karala.
Aili Karala on asunut jo pitkään Rivikuukassa omassa viihtyisässä kodissaan, jossa on paljon muistoja pitkän elämän varrelta. Tämän tästä paikalle pyrähtää myös pojantytär Katja Karala-Kyppö tyttärineen ja tuo eloa ja vilskettä Ailinkin päivään.
Lilja, Miina ja Hilda-Lyydia elävät hyvin erilaista lapsuusaikaa kuin isomummo Aili melkein sata vuotta aikaisemmin.
– Lapsuus oli mukavaa aikaa, olin vanhin lapsista ja minulla oli kaksi pikkuveljeä. Naapurissa oli onneksi tyttöjäkin, Aili muistelee. Tummia pilviä oli tulevaisuuden yllä, mutta lapsuuden Aili sai kuitenkin elää rauhallisessa Suomen maassa ja lapsuuden joulutkin ovat piirtyneet muistoihin kauniina. Eräänä jouluaamuna sängyn vierellä tuolin päällä oli ihan oikea tikkukaramelli, jonka isä oli Hännis-Matin kaupasta hakenut.
– Tuon omenapuun minä istutin vuonna -43. Puita oli kaikkiaan neljä ja yksi on vielä jäljellä ja tekee hyviä punakaneliomenoita, kertoo Aili Karala. Myöhemmin omenapuu on saanut seurakseen leikkimökin. Katja, Lilja, Miina ja Hilda-Lyydia piipahtavat usein Ailia tervehtimässä.
Ala- ja jatkokoulu oli jo käyty ja Aili Taipale oli 15-vuotias kun talvisota syttyi.
– Pelättiin kauheasti, kun venäläiset pommikoneet lensi ylitse. Talvisodan aikaan oli kova pakkastalvi ja silloin niitä koneita näkyi paljon, Aili muistaa. Jyväskylää pommitettiin talvisodassa kaksi kertaa, 29. ja 31. joulukuuta 1939. Kaupungissa valmistettiin tykkejä sekä jalkaväen aseita ja myös junarata oli vihollisen tähtäimessä. Luonetjärvellä oli uusi lentokenttä. Ailikin lähti jo nuorena Tikkakosken tunnelille töihin hylsyjä ja aseita tekemään. Matkat hän polki polkupyörällä kotoa Pirttimäentieltä.
– Voi, että miten lasta väsytti se kolmivuorotyö. Isä lähti helmikuussa -40 rintamalle. Hän oli syntynyt 1898 ja melkein jo vanhan puoleinen, mutta kaikki kelpasivat, Aili kertoo. Isä haavoittui melkein heti ja joutui Helsinkiin sairaalaan, josta juhannusaattona pääsi kotiin.
– Sotajoulut oli tietysti aika puutteellisia. Kahvi oli kortilla, mutta jos hyvin kävi, niin Paanalan Esan kaupasta sitä sai. Meillä oli onneksi sitä viljelysmaata vähän ja karjaa, niin se auttoi paljon. Äiti kehräsi villasta lankaa ja siitä tehtiin sitten lakit lahjaksi, hän muistelee.
Miina Kyppö päätti, että hänen soittimensa on viulu ja hän onkin jo aika taitava. Miina pitää myös hyvää huolta soittimestaan. – Ensin pitää puhdistaa jousi hartsilla, muuten se ei soi kauniisti, hän kertoo. Miina ei olekaan suvun ensimmäinen viulisti, vaan myös Ailin mies Veikko Karala soitti viulua yhdessä pelimanni Sulo Lapin kanssa.
Vuonna 1943 Aili meni naimisiin Veikko Karalan kanssa, joka myös oli sodassa korsuun osuneesta kranaatista kylkeen haavoittunut. Ailista tuli miniä Malvilan taloon Hiirolaan hiukan lähemmäksi kirkonkylää. Vanhemmat lapset Riitta, Kaija ja Pentti syntyivät jo 40-luvulla ja myöhemmin vielä nuorimmainen Mika. Vanhin lapsista on jo 80 vuotta täyttänyt, mikä Ailia vähän naurattaa. Vanhemmat lapset perheineen asuvat Riihimäen seudulla, mutta Mika jäi kotikulmille ja nyt kotitaloa asuttaa lapsenlapsi Katja perheineen.
– Ikävä on, että taas eletään niin sotaista aikaa, rauha olisi niin paljon parempi kaikille, Aili huokaisee.
Maailma on Ailin pitkän elämän aikana muuttunut ja monenlaisesta myllerryksestä on selvitty. Muutama vuosi sitten oli korona, mutta koska Aili oli jo kokenut Skypen ja tabletin käyttäjä, niin viestintä kauempanakin asuvien läheisten kanssa onnistui melko hyvin.
– Nyt minä puhun videopuheluita, mutta hyvin muistan, kun Peltolassa oli puhelinkeskus, Mirja tai Toini vastasi keskuksessa ja Toini vielä hauskasti venytti keskus-sanaa, Aili toteaa.
Kesällä juhlittiin 100-vuotisjuhlia suvun kesken. Lapsenlapsia on 13 ja lapsenlapsenlapsia iso liuta.
– Ailin bravuuri on juhannusletut, niitä me jälkipolvet kokoonnumme aina syömään, Katja Karala-Kyppö kertoo.
Hanna Lahtinen
17.12.2024 | Uurainen
Korvatunturille saakka oli kiirinyt tieto, että Kyynämöisillä kasvaa erikoisen tuuheita ja kauniita joulukuusia. Eivät ne tietenkään itsestään tuuheiksi muutu, vaan kevättalvesta käyvät puuamattilaiset Jouko Mäkinen ja Marta López de Mäkinen parturoimassa niitä hieman ja kun riittävän monta vuotta ahkeroi, ovat Kyynämöisten joulukuuset oikeita muotovalioita.
– Koemielessä laitettiin vanhalle perunamaalle kuusia kasvamaan 14 vuotta sitten, ihan suomalaista, mutta myös hopeakuusia ja palsamipihtaa. Nyt neljän vuoden ajan niistä on myyty kuusia koteihin, Jouko Mäkinen kertoo.
Pukki pyörähtää tällä viikolla Korvatunturilla katsomassa tonttujen touhuja, mutta palaa jälleen ensi lauantaina Kyynämöisille ja silloin on mahdollisuus vielä käydä hankkimassa se kylän komein kuusi tai sitten vain istahtaa nuotiolle pukin kanssa turisemaan ja makkaraa paistelemaan tai nauttimaan Titta-tontun glögiä. Erityisesti pukki ilahtuu lapsivieraista, mutta tykkää kyllä aikuisistakin.
– Joulu on kaikkien juhla, pukki vakuuttaa.
Joulukuusimaa löytyy aivan Kyynämöisten entisen kaupan kulmalta ja myös Facebookista nimellä Kyynämöisten joulukuuset.
17.12.2024 | Uurainen
Kangashäkissä toteutettiin tänä vuonna oma Tonttupolku taianomaisissa luontopolku Kontionjäljen maisemissa.
Tempauksen takana olivat kissamuseon hengetär Irma Pölykangas ja Arto Valkonen. Mukaan lähti myös kyläyhdistys Kangashäkkiset ry.
Tapahtuma löysi heti yleisönsä. Noin 50 rohkeaa isompaa ja pienempää kulkijaa suunnisti valaistulla polulla kohti Konttikorven laavua riisipuuron syöntiin ja nuotiomakkaran paistoon. Iloinen puheen porina Wau-huutojen kera kuului sähkövaloin toteutettujen valaistuksien kohdalla. Valoporoja, tonttuja, valonauhoja, patterivaloja ja lyhtyjä oli polun varrella luoden satumaista tunnelmaa pimeään metsän siimekseen. Laavulla lapset koristelivat innokkaasti paikalle tuodun joulukuusen, välillä temmeltäen pimeässä metsässä. Jopa liukureitakin testattiin vähäisessä lumessa. Hauskaa tuntui olevan kaikilla.
– Työtähän tässä oli kaiken suunnittelussa ja toteuttamisessa, mutta onneksi saimme Kangashäkkiset ry.n puheenjohtaja Esko Paloselta lainaksi pitkiä sähköroikkia niin se helpotti paljon. Pitkään olin tätä suunnitellut ja pohtinut, mutta näin positiivisen kokemuksen jälkeen uusitaan tapahtuma taas ensi vuonna, jos terveenä ollaan ja jaksetaan tuumii Irma Pölykangas.
