14.01.2025 | Lukijalta, Tätä mieltä
Martti Korpilahden kotiseutulaulussa puhutaan verestä. Sillä on laulun syntyaikaan liittyvä, nykykuulijan korvaan ehkä särähtävä sivumerkitys. Se ei ole kuitenkaan laulun ainoa ongelma.
”Täällä on”, kyseinen laulun säe alkaa. Mutta tulisiko jatkeeksi laulaa ”naapuri heimoni verta” vai ”naapuriheimoni verta”?
Edellinen on runoilijan omaa tekstiä, jälkimmäinen laulajan tulkintaa. Olen siihen itsekin syyllistynyt. Seikkailukirjojen parissa viihtyville koulupojille on ollut selvää, että muinaisella Suomen niemellä on käyty heimosotia ja että me keskisuomalaiset edelleen elämme näiden muinaisten heimojen rajamailla.
Syynä tämän tietämiseen saattoi olla syksyllä 1909 kirjakauppoihin ilmestynyt Santeri Ivalon romaani Erämaan taistelu. Se sijoittuu Päijänteen seudun ja Savon rauhattomille rajoille. Perimätiedon mukaan Ivalo kirjoitti romaaninsa kesälomillaan Korpilahdella Kurkelan kruununpuustellissa.
Romaani oli syksyn kirjallinen tapaus, mistä kertoo sekin, että Eino Leino piti siitä esitelmän Suomen Kirjailijaliiton pikkujouluissa.
Tapahtumien ketjua yhdisti polkupyöräily, josta 1800-luvun lopulla oli tullut älymystömuotia. I. K. Inha välitti polkupyöriä Suomeen ja saattoi jopa keksiä niille nykyisen suomenkielisen sanan. Ahon pariskunta pyöräili Keski-Euroopassa asti.
Keski-Suomi oli samaan aikaan saanut sivistyneistön piirissä mainetta Vara-Karjalana. Niinpä Santeri Ivalo innostui Helsingissä hankkimaan Aino-pyörän ja polkemaan sillä kohti Jyväskylää. Tarkoitus oli inspiroitua ja kerätä aineistoa tulevaan romaaniin. Ivalo oli väitellyt tohtoriksi historiasta ja saanut nimeä kirjailijana.
Kuhmoisissa pyörä rikkoutui, osuvasti laivasillan kohdalla, ja Ivalo nousi laivaan. Siellä hänet yhytti muuan Väinö Katari, joka mukavan ja kuuluisan miehen tavattuaan teki ehdotuksen. ”Mitä sinä sinne Jyväskylään ajat, jää Korpilahdelle. Minulla on siellä Hyrkkölässä kesäasunto. Vietetään siellä vähän aikaa.”
Ajasta tuli aiottua pidempi ja kohtalokkaampi.
Hyrkkölässä sijaitsi ”Kurkelan herran”, Uno Koskelinin kartano, ja siellä vietti kesää opintojensa lomassa isännän sukulaistyttö Ellinor. Pitäjän kesävieraiden ohjelmaan kuului verkkaisia tsehovilaisia iltoja Tähtiniemen täysihoitolan kuistilla, seuraleikkejä leikkien ja seurustellen. Veijon paljakolle tehtiin huviretkiä jalkapatikassa.
Vuoden päästä syksyllä 1898 Kurkelassa vietettiin Ellinorin ja Santerin häitä. Ne muistettiin ”myrskyisinä”. Tuuli riepotteli Jyväskylän häävieraita kuljettanutta Kaima-laivaa niin, että sen oli rantauduttava saareen. Matkustajat kiipesivät maihin kuin Shakespearen näytelmässä, purkivat saaressa sijainneen ladon ja sytyttivät seinähirret nuotiokseen. Sen äärellä he värjöttelivät kokonaisen vuorokauden voileipien ja tuliaisviinien voimin.
Siitä kertoi Ellinor aikoinaan Lauri Kuusanmäen radio-ohjelmassa.
”Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat.” – Sellaista tapahtui hämäläisten ja savolaisten kalarikkailla latvavesillä 1400-luvun alkupuoliskolla. Katolisen Ruotsin ja ortodoksisen Novgorodin välistä rajaa piirrettiin eränkävijöiden retkin, kirvein ja keihäin.
Emme tiedä kuinka moneen joulupaperiin Santeri Ivalon romaania Korpilahdella käärittiin, mutta Helsingin Sanomista siitä oli luettavissa Eino Leinon tiivistys.
Romaanissa piirtyy kansanelämä ”sellaisena kuin se todellisuudessa oli”. Ei kuitenkaan ”valokuvauksena vaan mielikuvauksena”, Leino tarkentaa. Kun Topelius ja Runeberg ”onnellisina sunnuntailapsina” loivat kuvia yhdestä ja eheästä isänmaasta, Ivalo korostaa eroja ”sortajan ja sorretun, esivallan ja alamaisen, herran ja talonpojan” välillä.
Ehkä Eino Leino realistina jo aisti oman aikansa ilmanalassa uuden nuijasodan enteitä.
Myös Juhani Ahoa kammetaan alas jalustalta. Syvälle muinaisaikaan kurottuva Ahon Panu on Leinolle ”luonnon-eepos”. Se ”maalaa eteemme sarjan hurmaavia maisemia” ja antaa henkilöiden nousta ”niiden luomasta tunnelmasta kuin utuisesta unelma-merestä”. Leinon kynä oli tunnetusti terävä, tällä kertaa Ahon oletettua symbolismia puhkova.
Erämaan taistelukin lipsahtelee. Tosielämässä ei kesken kevätkylvöjen lähdetty oravia ampumaan eikä hauenkudusta ilvesjahtiin. Kesäiset turkikset eivät voudille kelpaisi. Eikä retkille otettu mukaan arvokasta riipusta hukkumiselle ja ryöstölle alttiiksi. Romaanille siitä toki kutoutui punaista lankaa.
Panun kuittaaminen luonnonlyriikaksi, jossa salot soivat ja polut kertovat ihmetarinoita, ei tee Aholle kuitenkaan oikeutta. Panu luotaa kirjoitushetkensä todellisuutta ja Ahoa askarruttaneita taikuuden, järjen ja uskon kysymyksiä. Tänäänkin samat pohdinnat ”valistuksen dialektiikasta” ovat filosofian kuumaa kärkeä. Järjen valta on irrottanut meidät luonnosta, joka ehkä vielä oli mukana loitsuissa.
Päähenkilön Panun pelko siitä, että valta karkaa hänen käsistään ja kansa kääntää hänelle selkänsä, on sekin mitä ajankohtaisinta totta.
Luettiinko Ivaloa Korpilahdella oman pitäjän poikana? Jos hänet onkin unohdettu, kirjallisuudentutkija Kai Laitinen laati hänestä sentään kauniit muistosanat.
”Alkuperäinen suomenkielinen historiallinen romaani syntyy käytännöllisesti katsoen” Santeri Ivalon myötä, Laitinen asemoi Ivalon tämän Valittujen teosten (1953) esipuheessaan.
Sitä ennen oli ollut ”vain hapuilevia yrityksiä”. Mutta sen jälkeen ”on Ivalon uurtamaa polkua astellut kirjailija toisensa perästä. Oikeastaan vasta Vaaskivi ja Waltari ovat murtaneet perinteen ja poikenneet syrjään Topeliuksen ja Ivalon viitoittamalta tieltä.”
Kurkelan kesinä Korpilahdella ei vain kirjoitettu historiaa, sitä samalla myös tehtiin.
Ivalon romaanihenkilöt eivät suunnista vain kalasaunoilleen, vaan heidän mukanaan lukija pääsee tutustumaan myös Turun teinien opiskeluoloihin, Kuusiston linnan mahtavaan Maunu-piispaan ja Viipurin julmaan linnanherraan ja päätyy lopulta seuraamaan uuden kuninkaan valintaa Tukholmassa.
Onhan tässä mukana jo kaikki se, minkä Waltari vain lavensi uusiin mittakaavoihin.
Kai Laitisen mukaan ”ei Ivalon ensimmäistä polkua enää erotu tästä valtatiestä; se on kulunut näkymättömiin, peittynyt myöhempien kulkijain askelten alle”.
Näillä sanoilla Laitinen ennakoi alansa tutkimuksen käännettä. Sen mukaan teksti ei avaudu enää perehtymällä kirjailijan elämään vaan niihin aikaisempiin teksteihin, joiden päälle uusi teos oli kirjoitettu. Käännettä kutsuttiin ”tekijän kuolemaksi”.
Tähän käänteeseen viitattiin taannoin Jyväskylässä väitöstilaisuudessa, jonka aiheena oli Lassi Nummen runous. Kai Laitinen oli vastaväittäjänä, ja joko tuntematta tutkimuksen uusia tuulia tai tunnelmaa keventääkseen hän osoitti salissa istuvaa Lassi Nummea.
”Ei tekijä ole kuollut. Tuolla hän istuu ilmielävänä.”
Esa Sironen
07.01.2025 | Pääkirjoitus, Tätä mieltä
Johtunee osin iästä, mutta vuodet tuntuvat kiitävän valtaisalla nopeudella. Käsittämätöntä ajatella, että muutaman kuukauden kuluttua on kulunut viisi vuotta koronakurimuksen alkamisesta.
Muistan vuodenvaihteen viisi vuotta sitten; miten vuosikymmenen vaihtuessa ajattelin ja taisin kirjoittaakin uudesta, iloisesta 20-luvusta. Totuus on ollut kuitenkin toinen; ensin korona, sitten sota Euroopassa, inflaatiota ja talouden sakkaamista, sotaa Lähi-Idässä. Ikävin vuosikymmenen alkupuolisko ainakin omaan naismuistiini.
Vuosikymmenen puolenvälin koittaessa ei voi muuta kuin toivoa, että ennen seuraavan kymmenluvun vaihtumista maailma olisi ainakin vähemmän sotainen.
Parasta mahdollista alkanutta vuotta!
17.12.2024 | Alueelta, Lue ilmaiseksi, Pääkirjoitus, Tätä mieltä
Eilen illalla koneen sulkiessani ajattelin, että aamulla kirjoitan jouluisen pääkirjoituksen. Arvelin, että kyllä se joulumieli yön aikana syntyy ja aamulla mielessä on kauniita ja hyväntahtoisia ajatuksia, näen silmissäni joulurauhaa huokuvia kuvia, kulkuset kilkattaa ja enkelikuoro laulaa korvissani.
Ei tullut mitään näistä, tuli päänsärky, enkelikuoron sijaan päässäni soi epävireinen säkkipilli ja ulkona näen pelkkää pimeää. Mieleen nousee kyllä välähdyksiä menneestä vuodesta, mutta…
Näen lapsen käden oven kahvalla, ajattelen, että voi kunpa hän ei avaisi ovea. Mutta hän avaa ja hetken kuluttua toinen 12-vuotias lapsi on kuollut ja kaksi muuta loukkaantunut.
Näen kauniin metsämaiseman, puro solisee, vesi on kirkasta. Margaritifera margaritifera, eli jokihelmisimpukka, eli raakku huojuu hiljaa veden virratessa sen ylitse, kuten on virrannut jo yli sata vuotta. Yhtäkkiä raskas metsäkoneen rengas ajaa puron yli. Ei ole enää kirkasta vettä, ei ole raakkuakaan.
Sitten välähdyksiä ryöppyää. Näen paljon lapsia, joiden ympärillä käydään sotaa, joiden elämä rikotaan ja joiden sydämiin kylvetään vihan siemen. Näen lohkeavia jäävuoria, palavia metsiä ja tulvia kaikkialla.
Pakotan itseni ajattelemaan joulua. Näen kauniin nuoren naisen selaavan somea. Hänellä on samanvärinen iho kuin todennäköisesti oli sillä naisella, jonka lapsen synttäreitä kohta juhlitaan. Mutta tämä nuori nainen poistaa kiivaasti saamiaan rasistisia viestejä, nostaa katseensa ja pakottaa itsensä hymyilemään kantaessaan Lucia-neidon kynttiläkruunua.
Näen joulukuusessa yksinäisenä lepattavan kartonkisydämen, jossa lukee: Lahjakortti 16-vuotiaalle pojalle. Ympäriltä on joulupuusta viety muut sydämet, joissa oli pienempien lasten lahjatoiveita, mutta ketään ei kiinnosta täyttää vähävaraisen teinipojan toivetta.
Nousen, otan teetä ja katson ulos. Ulkona pimeys pitää päivää otteessaan, mutta hangen valkoinen pinta loistaa himmeää valoa. Yksinäinen aamuvirkku hömötiainen pyrähtää lintulaudalla. On uusi päivä täynnä ihania mahdollisuuksia – kaikesta huolimatta.
08.11.2024 | Alueelta, Tätä mieltä, Tilaajille
Savelan hernemaissitolpat
Täyttelin silmälääkärin vastaanoton aulassa lomaketta, kaihileikkauksen toivossa ja sen pelossa. Saadessani kysymykset raksitettua, silmäilin esille laitettuja pokamallistoja. Vai olisiko minun tullut aika hankkia koira ja valkoinen keppi? Pieni televisioruutu ja 40 watin lukulamppu ovat saattaneet mykiöni siansaksan alkeiskurssille.
Silmälääkäri pyysi minua ystävällisesti laskemaan leukani metallialustalle ja asetteli otsapannan kohdilleen. Olo oli kuin Hannibal Lesterillä. Murahdin ja haastoin aakkostaulun mustat pirulaiset taistoon. Ylärivi näytti selko suomelta, mutta alarivi sitten sitä saksalaista sikaa.
Kirjainten tihrustamisen jälkeen siirryttiin ihastelemaan värikarttoja. Ne loistivat edessäni kuin vesipisarat auton tuulilasissa, odottaessani Savelan hernemaissitolppien valojen vaihtumista. Punaiset, keltaiset ja vihreät vilkkuivat hedelmäpelin tavoin, valon arkojen silmieni edessä.
Kaihi ja ristitaitto olivat pysyneet loitolla, mutta rutikuivuutta ja punavihreäsokeutta silmiini oli suotu sitäkin enemmän. – Nämä sinun silmäsi ovat niin isot, että niitä pitäisi kastella ainakin neljästi päivässä, silmälääkäri ohjeisti ja kirjoitti apteekista noudettavat substraalit “Annan silmilleni”.
Paluu matkalla Savelan hernemaissitolppia oli ihastelemassa enemmänkin porukkaa. Minä tietenkin keulilla ja vettä tuulilasin pinnalla. Valot vaihtuivat vihreään (saatoin nähdä väärinkin). Jotain häikkää siinä lähtöselvityksessä tuntui olevan vähän kuin Vermossa, sillä tuuttauksia kuului puolelta jos toiselta ja keskisormi tuoksahti, kun kaasutin pois.
Kotosalla kaivoin taskusta ostamani tarpeet esille ja lorautin kastelukannusta kunnon hörpyt “Annan silmilleni”. Räpyttelin hetken luomiani lehtopöllön tavoin ja annoin katseeni levätä maaseudun säkkipimeässä. Täällä ei tarvitse värejä arvuutella. Savelan hernemaissitolpatkin saisivat loistaa, joko mustana tai valkoisena. Säästyisi moni silmä, keskisormi ja auton pilli.
01.10.2024 | Alueelta, Tätä mieltä, Tilaajille
Ajoimme kylältä Huutoniemen uimarannalle. Syyskuun alkupäivät olivat vielä lämpimiä. Tällä kertaa uimarannalla ei näkynyt ristin sielua. Sain vedellä selkää ihan rauhassa ja esitellä allejani lokeille. Viileä vesi poisti viimeiset unen rippeet. Vapaa päivän makea uni oli vierähtänyt pitkälle aamupäivään ja Keuruun lähtö viivästynyt.
Uinnin päälle kaivoimme eväät esille ja istuimme puupenkille aterioimaan. Omin käsin valmistetut pitsanpalat maistuivat, eikä kilo juustoa niiden päällä makua pilannut. Pari pullasorsaa lähestyi kaislikosta norkoilemaan saataviaan. Illan hämyssä olisi tukkasotkille tarjolla vain sorsastajan hauleja. Sorsien olisi hyvä silloin pysytellä piilossa kaislikkopoteroissaan.
Tänä kesänä olivat metsät täynnä mustikoita, puolukoita ja sieniä. Kotitalojen omenapuut antoivat satoa, niin paljon, että omppuja kerättiin kottikärryihin ja kärrättiin tienvarteen ohikulkijoille ilmaisjakeluun.
Sahrajärven kohdalla palautui mieleeni, kun olin ollut eräässä maatalossa perunannostotalkoissa. Vettä satoi, niin ettei perunoita erikseen tarvinnut kattilaan pestä. – Markku se syö enemmän perunoita kuin noukkii, talon velmu Maija-emäntä huokaili ruokapöydässä. Olin kovin otettu ruokahalujeni huomioinnista.
Keuruulta palattuamme kävimme uudelleen Huutoniemen rannassa polskimassa. Tällä kertaa uimassa oli “Repe Sorsien” lisäksi muitakin viileässä vedessä kiljahtelevia kaksijalkaisia. Rannalla lojui pyyhkeitä ja sandaaleita. Arviolta kaksikymmentä kiloinen hauki lähti rannasta minua pakoon. Haukkasi mennessään palan kynnestä, mutta ei jäänyt kiinni isovarpaaseen.
Huutoniemen uimarannan ulappa avautuu uimareiden eteen luonnon kauniina ja sinivihreänä akvaariona. Se on suosittu oman näköisensä- ja kokoisensa uimapaikka, ilmeisen kalaisakin. Pitkä ja matala hiekkaranta on lapsi ystävällinen. Kaksi punaista poijua on merkkinä, kun kaksimetriselläkin on aika kaivaa snorkkeli esiin ja heittäytyä aaltojen syleilyyn.
06.09.2024 | Alueelta, Tätä mieltä, Tilaajille
Kuuntelin Pariisin Olympialaisia herkällä korvalla. Ihmetystäni herätti huippu-urheilijoiden lausunnot, kuinka he ehtisivät palautua seuraavan päivän kisoihin? Seppo Rätyä tuli ikävä, kun kuunteli urheilijoiden analyyseja Eiffel-tornin juurelta. Seppo se osasi sentään sanoa aikoinaan asiat halki, poikki ja pinoon.
Otetaan yhdeksi esimerkiksi hapokkaaksi kutsuttu 400 metrin juoksu. Omassa mielessäni täysi ratakierros ei matkana kovin kummoiselta kuulostanut, lähinnä kivenheitolta.
Pukeuduin paskanruskeaan urheiluasuuni ja lähdin Uuraisten stadionille testaamaan Pariisin kisoissa kuulemiani puolitotuuksia. Tiesin, että Kuukan mondo ei valehtelisi näissä asioissa. 400 metrin lähtöpaikan vierellä pullea rusakko söi keinonurmea. Elukasta tuskin olisi vetoavukseni? Omin voimin oli otettava Ritolat. Yleisöä en myöskään paikalle kaivannut, enkä “Bankseja” häiritsemään suoritustani.
Kyyristyin lähtötelineisiin saalistavan gepardin elkein ja tunsin pinkeitten pohkeitteni uhkuvan alkukantaista voimaa. Hepin jälkeen pinkaisin täyteen raviin. Polvilumpiot rusahtelivat somasti ehtiessäni takakaarteeseen ja “hallitsevan piirimestarin” vauhti sen kuin lisääntyi.
Maalissa ravistelin housun lahkeen sisään eksyneen käpysen pois. Rivakka liike toimi samalla oivana loppuverryttelynä, enkä katsonut tarpeelliseksi lähteä yhden yön vuoksi Kiiskilänmäelle korkean paikan leirille. Eiköhän tässä palautuisi matalammallakin, omalla plyysisohvalla?
Hermotus tuntui toimivan entiseen malliin. Sakean makkarakastin ja perunamuusin tuoksun ehtiessä sohvalle saakka, reagointini oli välitöntä ja haarukka hetkessä tanakasti kädessäni. Illalla mentäisiin vielä yö kalaan ja lastattaisiin soutuveneen nokkaan korillinen Koffia palautusjuomaksi. Eikös se Tohmajärven keihäsjätti hoitanut mentaaliset harjoitteet samalla tavoin?
Seuraavana päivänä palattiin Kuukan mondolle. Ei pahemmin hapottanut ja pistelin ratakierroksen menemään edellispäivän tavoin tasaisen tappavalla tahdilla. Airi otti herätyskellolla aikaa ja totesi maalilinjan ylitettyäni juoksun menneen reilusti alle minuutin. Mitä se nyt tekee neljä kertaa kymmenen sekuntia? Aivan sama mihin aika maailmantilastoissa sijoittuisi. Tässä mitattiin pelkästään palautumisen tasoa.
Huippu-urheilijoilla saattaa olla erilaiset kriteerit palautumisen suhteen, mutta meikäläisellä ei tehnyt tiukkaakaan vetää paria ratakierrosta vuorokauden sisällä ja suorittaa vielä kotityöt päälle.
Muistan selostajan toivoneen Pariisin kisoissa sopivan hidasta alkuerävauhtia, että suomalaisilla olisi paremmat mahdollisuudet jatkoon pääsylle. Olisi ollut tietenkin mukavampaa kuulla eetteristä, kuinka suomalaiset pinkovat, niin kovaa, etteivät muut perässä pysyneet. On eri asia toivoskella, kuin suorittaa.
Osa kisailijoista palasi Pariisin kisoista maitojunalla, patonki kainalossa ja pää täynnä viiniä. Neljän vuoden kuluttua olisi vuorossa Los Angeles. Luulisi siinä ajassa palautuvan hapokkaimmankin kaverin.
