07.01.2025 | Pääkirjoitus, Tätä mieltä
Johtunee osin iästä, mutta vuodet tuntuvat kiitävän valtaisalla nopeudella. Käsittämätöntä ajatella, että muutaman kuukauden kuluttua on kulunut viisi vuotta koronakurimuksen alkamisesta.
Muistan vuodenvaihteen viisi vuotta sitten; miten vuosikymmenen vaihtuessa ajattelin ja taisin kirjoittaakin uudesta, iloisesta 20-luvusta. Totuus on ollut kuitenkin toinen; ensin korona, sitten sota Euroopassa, inflaatiota ja talouden sakkaamista, sotaa Lähi-Idässä. Ikävin vuosikymmenen alkupuolisko ainakin omaan naismuistiini.
Vuosikymmenen puolenvälin koittaessa ei voi muuta kuin toivoa, että ennen seuraavan kymmenluvun vaihtumista maailma olisi ainakin vähemmän sotainen.
Parasta mahdollista alkanutta vuotta!
17.12.2024 | Alueelta, Lue ilmaiseksi, Pääkirjoitus, Tätä mieltä
Eilen illalla koneen sulkiessani ajattelin, että aamulla kirjoitan jouluisen pääkirjoituksen. Arvelin, että kyllä se joulumieli yön aikana syntyy ja aamulla mielessä on kauniita ja hyväntahtoisia ajatuksia, näen silmissäni joulurauhaa huokuvia kuvia, kulkuset kilkattaa ja enkelikuoro laulaa korvissani.
Ei tullut mitään näistä, tuli päänsärky, enkelikuoron sijaan päässäni soi epävireinen säkkipilli ja ulkona näen pelkkää pimeää. Mieleen nousee kyllä välähdyksiä menneestä vuodesta, mutta…
Näen lapsen käden oven kahvalla, ajattelen, että voi kunpa hän ei avaisi ovea. Mutta hän avaa ja hetken kuluttua toinen 12-vuotias lapsi on kuollut ja kaksi muuta loukkaantunut.
Näen kauniin metsämaiseman, puro solisee, vesi on kirkasta. Margaritifera margaritifera, eli jokihelmisimpukka, eli raakku huojuu hiljaa veden virratessa sen ylitse, kuten on virrannut jo yli sata vuotta. Yhtäkkiä raskas metsäkoneen rengas ajaa puron yli. Ei ole enää kirkasta vettä, ei ole raakkuakaan.
Sitten välähdyksiä ryöppyää. Näen paljon lapsia, joiden ympärillä käydään sotaa, joiden elämä rikotaan ja joiden sydämiin kylvetään vihan siemen. Näen lohkeavia jäävuoria, palavia metsiä ja tulvia kaikkialla.
Pakotan itseni ajattelemaan joulua. Näen kauniin nuoren naisen selaavan somea. Hänellä on samanvärinen iho kuin todennäköisesti oli sillä naisella, jonka lapsen synttäreitä kohta juhlitaan. Mutta tämä nuori nainen poistaa kiivaasti saamiaan rasistisia viestejä, nostaa katseensa ja pakottaa itsensä hymyilemään kantaessaan Lucia-neidon kynttiläkruunua.
Näen joulukuusessa yksinäisenä lepattavan kartonkisydämen, jossa lukee: Lahjakortti 16-vuotiaalle pojalle. Ympäriltä on joulupuusta viety muut sydämet, joissa oli pienempien lasten lahjatoiveita, mutta ketään ei kiinnosta täyttää vähävaraisen teinipojan toivetta.
Nousen, otan teetä ja katson ulos. Ulkona pimeys pitää päivää otteessaan, mutta hangen valkoinen pinta loistaa himmeää valoa. Yksinäinen aamuvirkku hömötiainen pyrähtää lintulaudalla. On uusi päivä täynnä ihania mahdollisuuksia – kaikesta huolimatta.
26.11.2024 | Pääkirjoitus
Tänään keskiviikkona vietetään Hilkan päivää. Mummini oli Hilkka Karoliina ja ensimmäisen nimen nimipäivä oli tärkeä juttu.
Hilkan päiväksi leivottiin vähintään pullaa ja karjalanpiirakoita, jos joku sattuisi tulemaan nimipäiväkahville. Ei nimipäiville käsittääkseni ketään erikseen kutsuttu, mutta kyllähän niitä vieraita aina siunaantui.
Meidän perheessä nimipäivien vietto on jäänyt, vaikka ehkä joskus on jotain pientä nimipäiväksi ostettu tai muuten pienesti juhlistettu.
Täytyy sanoa, etten pystyisi kertomaan, milloin omaa nimipäivääni vietetään, saatikka muistamaan perheenjäsenten nimipäiviä. Kuukaudet nyt ehkä muistan juuri ja juuri. Ja nekin vai siitä syystä, että tähän lehteen nimipäivät viikottain kirjoittelen.
Nimipäiväonnitteluja tulee laitettua viestillä, kuten niin monia muitakin toivotuksia tänä päivänä. Pitäisikö ensi vuonna lähettää ihan kortteja?
Ehkä niitä nimipäiviäkin olisi kannattanut viettää lasten asuessa vielä kotona; ainakin nykyisen maailmanmenon perspektiivistä katsottuna juhlapäiviä, vaikka vain pieniä sellaisia, ei liiaksi ole.
Voi olla, että me juomme tänään Hilkka-mummin nimipäiväkahvit, vaikka hän ei keskuudessamme enää olekaan.
Maarit Nurminen
10.09.2024 | Pääkirjoitus
Monia pieniä kieliä uhkaa katoaminen. Suomi ei ole pieni kieli, vaikka sitkeästi sellaista narratiivia meille esitetäänkin. Maailmassa puhutaan noin 6000 eri kieltä ja tässä joukossa Suomi kuuluu 50 vahvimman kielen joukkoon. Mutta onko oikein käyttää sanaa narratiivi tässä yhteydessä vai voisiko sen korvata esimerkiksi sanaparilla tarkoitushakuinen viesti?
Suomen kieltä ei uhkaa englanti, vaan suomalaisten ihastus käyttää anglismeja. Aikaisemmin lainattiin sanoja, nykyään usein kokonaisia lauseita.
Suomen kieltä kirjoitetaan yhä paljon, mutta yhä harvemmin kynällä paperille. Näppisvihreet ovat korvanneet mustetahrat. Hymiöt kirjeeseen pirskotellun hajuveden.
Yhdyssanavirheet ovat oikea komiikan – usein tahattoman – temmellyskenttä. Keskiaukeamalla on juttu eläkeläisten kuumailmapallolennosta. Kiitos jutun kirjoittajan, joka jo ekaluokalla opasti minua suomen kielen saloihin, en kerro, että kuuma ilmapallo vei eläkeläiset taivaisiin. On vähän eri asia, särähtääkö kielikorvassa, vai kieli korvassa.
Myös suomen kielen kielioppi muuttuu. Moni puhuu rapautumisesta, toiset vain muuttumisesta. Kehityskulku on joskus se, että jos jotain virhettä riittävän kauan toistetaan, niin siltä poistetaan virheen status. Esimerkiksi kielitoimisto hyväksyy nykyään, että joku alkaa kirjoittamaan. Aikaisemmin piti alkaa kirjoittaa.
PaikallisUutiset täyttää tänä vuonna 60 vuotta ja on siis 60-vuotias. Saattaa olla, että 10-vuoden kuluttua lehti täyttää 70-vuotta.
Hanna Lahtinen
09.09.2024 | Pääkirjoitus
Enpä tullut itse miettineeksikään viime perjantai-iltana kirkossa lehterillä hikoillessani, että mikä saa sadat miehet vuosi toisensa jälkeen kokoontumaan yhteen eri puolilla Keski-Suomea? Tätä kysymystä pohdittiin sen sijaan lauantaina eräässä toisessa kohtaamisessa.
Olen ollut kerran aikaisemmin työtehtävissä vastaavassa tapahtumassa Petäjävedellä ja silloinkin tupa oli ääriään myöten täysi. Tänä vuonna Korpilahdelle oli saavuttu jopa Lahdesta saakka; Keskisuomalaisen jutun mukaan ottamaan mallia keskisuomalaisten tapahtumasta.
Vastaus on tuskin niin yksinkertainen kuin että ”no kun se tapahtuma on vaan miehille”. Vaimot eivät pääse mukaan. Monelle miesten ilta on varmasti jo perinne, hyvin valitut puhujat houkuttavat; Korpilahdelle Teemu Keskisarja ja Petäjävedelle muutama vuosi sitten kylän ”oma poika” Mika Aaltola. Tapahtumaan lähdetään yhdessä, suurin osa saapuu bussikuljetuksilla eri puolelta maakuntaa. Osallistuminen on yhteisöllistä ja busseissa istuu paljon niitä, joita ei sunnuntain jumalanpalveluksissa juuri näy.
Onko ajassa hengellisyyden kaipuuta? Kun samassa kirkossa on 749 muutakin miestä, osallistuminen on helppoa. Ei kai sillä ole sen suurempaa merkitystä, miksi tapahtuma houkuttelee.
Miesten illan kaltaiselle kokoontumiselle on kysyntää ja naistenkin keskuudessa aiheesta saatiin pitkä keskustelu aikaiseksi vapaa-ajan illanvietossa.
Maarit Nurminen
06.08.2024 | Lue ilmaiseksi, Pääkirjoitus, Tätä mieltä
Täällä ollaan taas, bäk in bisnes.
Loma on lomailtu ja tällä kertaa se tuntuikin lomalta, työkone pysyi kiinni ja sähköpostitkin tsekkasin korkeintaan kerran päivässä. Muutama ihmettelysoitto viimeisen kahden viikon aikana on tullut, mutta ymmärrystä kesätauolle on riittänyt.
Sulkuviikot ovat nykytilanteessa käytännössä ainut tapa kahden lehden ”konsernimme” kahden päätoimisen lehdentekijän lomailla.
Lehdentekijä ei ehkä ole virallinen ammattinimike, mutta se kuvaa parhaiten työnkuvaamme. Paikallislehden tekeminen ei ole sitä kuuluisaa rakettitiedettä, mutta työnkuva on hyvin paljon toimittajan työnkuvaa laajempi ja sisältää haastattelujen, kirjoittamisen, valokuvaamisen lisäksi lehden taiton, painoon lähettämisen, markkinoinnin, mainosvalmistuksen, sometuksen ja nettisivupäivitykset. Sekä paljon pientä sälää ja muistettavaa, jonka omaksuminen on ottanut aikansa. Vaikka olisi resursseja, niin tällaista työnkuvaa ei nerokkainkaan osaaja voi kylmiltään ryhtyä tekemään. Eikä niitä ylimääräisiä resursseja todellakaan ole, vaikka tässä pää vahvasti pinnalla vielä polskitaankin.
Tietokone on nykyään lehden tekemisen itsestään selvä työväline, mutta toivoisin pöydän kulmalleni myös aikakonetta. Sen avulla kiitäisin vuosikymmenten halki vuoteen 1964 ja istahtaisin ensimmäisen päätoimittaja Väinö Mikkolan työpöydän kulmalle hämmästelemään, miten homma hoitui silloin.
