Kuvassa on nuori mies, melkein poika. Hiukset on parturoitu lyhyiksi ja korvat vähän höröttävät. Ilme on totinen, lähes juro, mutta kenelläpä se ei armeijakuvassa olisi. Oletan, että hänelläkin on ollut samantapainen pilke silmäkulmassa kuin muilla suvun miehillä ja kuivakkaan lakoninen huumorintaju. Oletettavasti hän ei halunnut olla armeijassa yhtään kauempaa kuin oli pakko, arvoksi riitti sotamies. Todennäköisesti hänellä oli mielessä jo aivan muut puuhat. Lapsuudenkodin takamailta oli katsottu paikka, Haanpääksi nimetty ja sinne oli tarkoitus koti rakentaa. Ehkäpä rinnalle oli jo löytynyt sopiva tyttökin yhtä jalkaa kulkemaan. Uskon ja toivon, että hänen mielessään ei käynytkään, että sotaväessä otettu kuva päätyisi Uuraisten veteraanimatrikkelin sivulle ja siinä vieressä lukisi: Kaatui 11.12.1939 Metsäpirtin Kirvesmäessä, haudattu Uuraisten sankarihautaan. Toivon, että Reino Lahtinen ehti 23 vuotta kestäneen elämänsä aikana kokea paljon iloa, onnea ja päräyttäviä kokemuksia. Ajattelen häntä mieluummin reippaana nuorena miehenä kuin sankarivainajana. Reinon talonrakennus Haanpäähän jäi jämäkästi suoraan asennettuun kivijalkaan ja ensimmäisiin hirsikerroksiin. Kuviakaan hänestä ei tainnut jäädä kuin tuo yksi. Hän oli yksi tavallinen poika Höytiältä, joka teki velvollisuutensa. Myöhemmin talo rakennettiin valmiiksi ja siihen asettui Reinon veljenpoika vaimoineen, eli minun vanhempani. Muistot elivät, kunnes muistelijat kuolivat. Elämä jatkui. Kirjoitan tämän kirjoituksen kotona Haanpäässä, tietokoneeni on yli sata vuotta vanhalla pöydällä, jonka äärellä Lahtisen Reino on ehkä joskus istunut, ehkäpä kirjeen kirjoittanut tai voita leipäpalasen päälle sipaissut. Ja kivijalka – se on edelleen suorassa.
Pitkään puolustusvoimissa työskennellyt, eläköidyttyään Uuraisten seurakunnan palvelukseen siirtynyt Jaana Hirsjärvi piti puheen kutsunnoissa elokuussa, kun Uuraisten ensimmäinen Nato-sukupolvi astui palvelukseen. Puhe on ajankohtainen näin itsenäisyyspäivän tienoillakin.
Herra majuri, kutsuntalautakunnan jäsenet, hyvät tulevat sotilaat, arvoisat kutsuntatilaisuuden osanottajat. Luen puheeni aluksi katkelman isoisäni päiväkirjasta jatkosodasta päivältä 14.12.1941.
”Eilen saapui kolmas patteri Karhumäestä, joten nyt koko patteristo on koossa ja meillä oli kenttäjumalanpalvelus, jonka piti kolmannen patterin päällikkö, luutnantti Hakala Tänään meillä on juhla ja katselmus täysissä varusteissa. Ja sivumennen mainitsen, että meidän psto on tässä sodassa ampunut 52.000 kranaattia, joka tekee 370.000 kg terästä. Kyllä siinä on venäläinen saanut monta kertaa omasta lääkkeestään. 864 km on ollut taistellen mentävää, 29 taistelua, 93.000 kg bensiiniä ja koko pston ajama km määrä on 260.000 km. Meidän patteristomme kokonaisvahvuus oli alkuun 472. Tänään oli myös paraati ja aulaan oli taiteiltu kartta meidän retkestämme. Keväällä lähdimme Uimaharjusta ja sen jälkeiset taistelupaikat on merkitty karttaan ristissä olevilla miekoilla. Lipunnosto meidän seistessämme kylän aukealla neliössä, oli vaikuttava. Komentaja puhui retkestämme mainiten 18 kaatunutta, 52 haavoittunutta, kaksi kadonnutta ja 47 sairauden takia riveistämme poistunutta. Ohimarssin jälkeen meillä oli juhlakahvit ja soittokunta soitti. Päivä oli sumuinen ja täällä on kova pakkanen. Illalla meillä on shakkiottelu, johon osallistuu kuusi, itse en nyt pelaa koska minä olen valvojana, että kaikki pelit menevät sääntöjen jälkeen. Ajatuksissamme on Ltn Hakalan mieliin painuva puhe, jossa hän kosketteli Karjalan kansan kohtaloita ja tulevaisuuden näköaloja. Lisäksi meillä oli arvauskilpailut, jossa minäkin olin kilpailemassa. Sitten oli vielä pullansyöntikilpailu ja juhlan lopuksi oli torvien säestyksellä Karjalaisten laulu. Loppu.”
Kun tänään nostimme seurakuntakodin lippusalkoon Suomen valtionlipun kutsuntojen merkiksi, on Suomi ollut itsenäinen 105 vuotta 8 kuukautta ja 10 päivää. Sen vapauden ovat meille omalla uhrauksellaan isovanhempamme ja heidän vanhempansa lunastaneet. Se, että olette kaikki täällä tänään, on myös osoitus siitä, että teitä tarvitaan. Teidän ikäluokkanne on täällä Uuraisillakin ensimmäinen Nato-Suomen kutsuntaerä. Ja se jos mikä, on historiallista. Yhteistä teille kaikille on tämä päivä, jolloin olette tulleet tähän kutsuntatilaisuuteen. Päivä on varmasti jännittänyt jo jonkin aika ajatuksissa, osaa jopa varmasti harmittanut. Tulevaisuus armeijan harmaissa tai ehkä sinisissä täällä kotinurkilla Tikkakoskella, on monella tapaa portti uuteen ja erilaiseen. Intin käyminen, josta ennen aikaan puhuttiin miesten kouluna, on nykypäivänä paljon erilaisempi kuin isienne ja isovanhempienne tarinoissa. Asepalveluksen suorittamien on tärkeää myös läheisillenne ja myöhemmin tuleva valapäivä on monelle vanhemmalle ylpeyden aihe ja tärkeä myös heille. Varusmiespalvelus on myös monille teistä aikaa, jolloin ollaan ehkä ensimmäistä kertaa pois kotoa pitempi aika, pois tutusta, turvallisesta omasta elämästä. Tuvan jakaminen erilaisten ja outojen ihmisten kanssa voi ajatuksena olla vielä arveluttava. Miten tottua erilaiseen päivärytmiin, aamuherätyksiin ja toimiseen muiden asettamien aikataulujen ja tavoitteiden mukaisesti. Mutta inttiaika ei pelkästään ota teidän elämästänne, se voi myös antaa. Se voi antaa teille monipuolisen koulutuksen, jossa opitte uusia taitoja, joista monista on hyötyä myös siviilielämässä. Osa teistä tulee samaan johtajakoulutusta, jota työelämässä arvostetaan ja monelle teistä voi syntyä elinikäisiä ystävyyssuhteita ja ehkä jollekin sitten myöhemmin jopa uran tai ammatin puolustusvoimissa. Nykyaikainen ja mielekäs palvelusaika on joka tapauksessa teille kaikille arvokasta kokemusta, jota ette muualta saa. Armeija on myös paikka, jossa omalla taustallasi ei ole merkitystä, kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti ja tasa-arvo on asia, joita toivon myös teidän kaikkien vaalivan ja puolustavan. Meillä täällä Uuraisilla on aina oltu ylpeitä siitä, että täällä jokainen saa olla mitä haluaa ja tulla miksi haluaa. Jokaisella on yhdenvertainen oikeus tavoitella hyvää elämää ja koulutusta. Niin myös teillä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa omaa unelmaanne. Toivotan teille hyvää kutsuntapäivää ja rohkaisen teitä olemaan ylpeä omasta panoksestanne, jonka tulette varusmiespalveluksen myötä antamaan itsenäiselle Suomelle.
Viime lauantai oli Uuraisilla toimintaa täynnä. Uusi kauneushoitola vietti avajaisia, seurakuntakodilla askarreltiin joulua Nuorisoseuran sponsoroimana, koulukeskuksella pikkujouludiskoiltiin MLL:n tahtiin ja Sesonkipuoti Selmassa jokihaaralainen koruntekijä Tapani Hietala näytti kuinka hopealusikka muuttui sormukseksi. – Korunvalmistus on minulle kakkosharrastus, beaglet on ykkönen. Aterimet ovat materiaalina siitä mukavia, että niiden ulkonäkö antaa jo viitettä, millaiseksi koru muotoutuu, Hietala kertoi. Lisäksi hän maalaa myös tauluja.
Ronja Lehtovirta oli ottanut äidin ja isän, Riikan ja Jarkon mukaan askartelemaan seurakuntakodille. Sen sijaan seuraavaksi vuorossa olleeseen pikkujouludiscoon ei isällä ollut asiaa, sillä hänen muuvinsa olisivat olleet liian noloja.
Ensi lauantaina luvassa Uuraisilla on ainakin seurakunnan joulumyyjäiset ja nuorten 4H-yrittäjien vohvelikahvila Selmassa.
KauneusSalonki Maria tulla tupsahti Uuraisten keskustaan lähes yllättäen. Avajaisia naisellisen vaaleanpunaisessa kauneushoitolassa osoitteessa Virastotie 1 vietettiin viime lauantaina. Jos osoite ei kerro, mistä huoneistosta on kyse, niin aikaisempia yrityksiä Salen viereisen kerrostalon alakerrassa ovat olleet esimerkiksi HuoltoS, LähiTapiola, Uuraisten Apteekki ja legendaarinen Säästö-Riihi. Nyt seinät on maalattu naisellisen vaaleanpunaisiksi ja sisustus ylellisen kodikas. Turkulaissyntyinen yrittäjä Maria Tarponen on nopea liikkeissään. Jos hän huomaa, että jossain homma ei lähde toimimaan, niin hän ei jää asiaa voivottelemaan, vaan suuntaa katseen eteenpäin. – Toimin kolme vuotta Suonenjoella, mutta ei ihan täysin viihtynyt, eikä sopivaa taloakaan löytynyt. Aloin kartoittamaan eri paikkakuntia ja jo viime kesänä noteerasin, että Uuraisilla on kosmetologi lopettamassa. Lähdin kuitenkin Jyväskylän Laajavuoren kylpylään kosmetologiksi, mutta yllättäen siellä ei riittänytkään asiakkaita ja totesin paikan taloudellisesti kannattamattomaksi. Sitten muistin Uuraisen ja täällä nyt ollaan, Maria Tarponen kertoo.
Maria Tarponen työskentelee hoitolassa ajanvarausten mukaan, myös lauantaisin tarvittaessa. KauneusSalonki Marian palveluvalikoima on huikean laaja. Jos mietinnässä on läheiselle hyvinvointi- tai hemmottelulahja jouluksi, niin nyt on lahjakorteissa valikoimaa Uuraisillakin. – Erilaiset kasvohoidot, meikit, ripset, kulmat, kestotaivutukset, manikyyrit, kynsihoidot ja lakkaukset, monipuoliset jalkahoidot, sekä erilaiset sokeroinnit. Monipuolisuus on minulle tärkeää, pyrin siihen, että pystyn vastaamaan asiakkaan tarpeisiin ja ellei, niin sitten ohjaan hänet jollekin toiselle tekijälle, verkostoituminen on tällä alalla tärkeää, Maria kertoo. Lisäksi Maria Tarponen on koulutettu hieroja ja opiskelee diplomivaiheessa vyöhyketerapiaa. Hemmottelevampia hierontoja ovat aroma- ja kuumakivihieronta. – Tykkään kouluttautua ja kehittää itseäni koko ajan. Viimeksi opiskelin kuppauksen ja vähän on puhetta, että voisin alkaa kiertäväksi kuppariksi erilaisiin hyvinvointitapahtumiin yhteistyössä uuraislaisen Johanna Teräväisen kanssa. Kauneudenhoitoala on hyvin sosiaalinen ala. – Pitää osata keskustella, mutta myös olla hiljaa. Olen kova innostumaan asioista, eikä töihin ole koskaan tyhmä tulla, Maria Tarponen sanoo ja toivottaa kaikki uuraislaiset tervetulleeksi tutustumaan.
Jo väitöskirjojen nimet tapaavat olla sellaisia, että vähemmän akateemista ihmistä hirvittää. Syyskuussa kirkkohistoriasta väitelleen teologian tohtorin Kati Toivion väitöskirja tekee poikkeuksen. Julkiseksi. Seksuaalisuutta koskeva keskustelu kirkollisessa lehdistössä vuosina 1966–1973 kertoo olennaisen, paitsi täsmällisesti, myös hauskasti, mikä on jo todella harvinaista. – Tutkin sitä, mitkä teemat seksuaalisuudesta olivat suomenkielisissä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä julkaistuissa kahdeksassa sanoma- ja aikakauslehdessä keskeisiä ja millä tavalla niitä käsiteltiin vuosina 1966–1973, Kati Toivio kertoo. 60-luku oli seksuaalisen vapautumisen vuosikymmen. Uudet tuulet puhalsivat läpi koko yhteiskunnan, myös sisään kirkon ikkunoista ja ovista. Puhuri oli niin voimakas, että vuonna 1966 julkaistiin ensimmäinen kuuden piispan yhteinen seksuaalieettinen kannanotto. Siksi tämä vuosi valikoitui Toivion tutkimuksen aloitusvuodeksi. Piispat ottivat tuolloin kantaa esimerkiksi avioeroon, ehkäisyyn ja aborttiin. Lopetusvuonna 1973 seksikeskustelu sai kirkollisessa lehdistössä väistyä. – Tuli öljykriisi ja ryhdyttiin pohtimaan, miten kirkot ja seurakuntatalot lämmitetään. Mielestäni vuosissa 1973 ja 2023 on jotain samaa, nytkin sähkön hinta ja energiaomavaraisuus puhuttavat, Kati Toivio toteaa. – Hieman mietin, olisinko jatkanut aikaväliä vuoteen 1984, kun seuraava piispojen virallinen kannanotto tuli, mutta lähdeaineisto päätti tutkimuksen kuitenkin vuoteen -73. Hieman hiljaisemman kauden jälkeen teemoiksi alkoivat nousta tasa-arvo, ensin miesten ja naisten välillä ja lopulta tasa-arvoinen avioliittolaki. Tutkimukseni avulla on kuitenkin mahdollista ymmärtää nykyisen keskustelun taustalla vaikuttaneita kehityskulkuja 1960-luvulta lähtien, hän jatkaa.
Vaikka 60-luku oli monella tapaa elämänmenoa modernimpaan suuntaan muuttavaa aikaa, on silti hyvä muistaa, kuinka erilainen maailma oli tuolloin. – Suomalaisista kuului esimerkiksi yli 90 prosenttia kirkkoon, joten sen vaikutus oli ihmisten arkielämään huomattavasti voimakkaampi. Erityisesti tämä korostui herätysliikkeissä. Tarkastelemani lehdet merkitsivät myös lukijoilleen sitä, mitä internet ja some tänä päivänä. Lehtien palstoilla käytävä keskustelu oli hyvin interaktiivista. Tutkimuksessani selvitän myös, kuka tai ketkä kirjoittivat kristillisiin lehtiin. He olivat samalla toimijoita, jotka tulivat määritelleeksi luterilaisen kirkon sekä kristillisten yhteisöjen seksuaalisuuteen liittyviä ihanteita, eli käyttivät julkista valtaa seksuaalisuuskeskustelussa, Toivio kertoo. Tutkimuksessaan Toivio sitoo seksuaalisuutta käsittelevät tekstit ja kuvat osaksi Suomen kirkollista ja yhteiskunnallista sekä laajemminkin globaalia todellisuutta. Tutkimuksen keskeinen päätelmä on, että seksuaalisuus siirtyi vuosien 1966 ja 1973 välillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muutaman vuoden kiivaan sanomalehtikeskustelun aikana lopullisesti yksityisestä julkiseksi. Samalla seksuaalisuuteen liittyvien asioiden painoarvo muuttui yhä keskeisemmäksi kirkon sisäisessä julkisuudessa. Kirkon sisällä oli jo 1960-luvun lopussa useita erilaisia mielipiteitä siitä, millä tavalla seksuaalieettisiin kysymyksiin tulisi suhtautua. Samalla erilaiset näkemykset alkoivat yhä vahvemmin määrittää luterilaisen kirkon sisäisessä keskustelussa liberaalin ja konservatiivin kristityn eroa. Seksuaalisuuden teemoista sanomalehdistä erottuivat muun muassa kaupallisuus ja mainoskuvien seksuaalisuus, pornografia, pukeutuminen, perheneuvonnan kehittyminen, avioliitto, ehkäisymenetelmät, aborttilaki, homoseksuaalisuus, tanssi ja itsetyydytys.
Myös sanaan ”synti” Kati Toivio tutkimuksessaan törmäsi. Esimerkiksi vuonna 1966 Sana-lehdessä nimimerkki ”Kumpiparempi” kirjoittaa: Minulle naputtavat muutamat suutaan siitä, että kuljen muka liian maailmanmukaisissa vaatteissa. Jos hameeni nyt sattuu olemaan 10-15 cm polven yläpuolella, sukat punaiset, siniset tms., puku geometrinen ja takki valkea vinyylitakki. Haluan pukeutua aivan tavalliseen tyyliin, onko se syntiä? Pitäisikö minun kulkea pitkässä vekkihameessa, tukka nutturalla? En olisi oma itseni tuollaisissa. – Tietyissä herätysliikkeiden lehdissä oli vahvojakin mielipiteitä ja pohdintaa mikä on syntiä. Monissa vastauksissa kirjeisiin alkoi kuitenkin näkymään myös terapeuttinen ote, jota yleinen tieteen kehittyminen vahvisti, Kati Toivio havaitsi.
Aikoinaan gradussaan vuona 2008 Kati Toivio tutki naiskuvaa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Gradun aihe jäi myös silloisen vt. professori Ilkka Huhdan mieleen. – Hän otti minuun yhteyttä vuonna 2011 ja kyseli kiinnostusta väitöskirjan tekoon. Aloitin työn samalla kun suoritin opettajaopintoja Jyväskylän yliopistossa, mutta on väitöskirjan teossa ollut myös hiljaisia vuosia välissä, hän kertoo. ”Hiljaisina” vuosina Toivion perheessä on varttunut kolme lasta ja elämää on eletty enemmän perheen ehdoilla. – Vuonna 2020 tartuin taas tiukemmin tutkimustyöhön ja jäin opintovapaalle kristillisen opiston opettajan työstä. Heti alkuunsa tuli viivästys, kun loukkasin polveni ja eturistiside leikattiin, mutta sellaista elämä on. Opintovapaata väritti myös hyvin vahvasti korona, joten yliopistolla oli todella rauhallista ja siellä tutkijan kammiossani syvennyin aineistoon, Toivio kertoo. Hän olisi mielellään jatkanut opintovapaata hiukan pidempäänkin, mutta opistolla vapautui apulaisrehtorin paikka, johon hän tuli valituksi. – Loput väitöskirjasta olen pusertanut kasaan iltaisin ja viikonloppuisin, ei ehkä ihan paras vaihtoehto, mutta onnistui. Työn loppuunsaattaminen oli minulle tärkeää. Väitöstilaisuus pidettiin syyskuun alussa Joensuussa. – Tietysti jännitti etukäteen, mutta tilaisuudesta jäi hyvät ja lämpimät muistot. Vastaväittäjä dosentti Seija Jalagin oli huomioissan tarkka, mutta tilaisuudessa mukavan epämuodollinen. Myös väitöskaronkka oli aivan ihana.
Suuri rutistus on nyt tehty ja tällä hetkellä Kati Toivio keskittyy työhönsä kristillisellä opiston apulaisrehtorina. Tutkijan ura ei ainakaan juuri nyt houkuta. – Vastaan kansanopiston ammatillisesta koulutuksesta, pääsen välillä ihan opettamaankin. JKO on herännäistaustainen monialainen kansanopisto. Kristillisyys näkyy lähinnä opiston arvopohjassa, se on ihan tavallinen oppilaitos, johon kaikki taustasta riippumatta ovat tervetulleita. Meillä opiskellaan esimerkiksi lastenohjaajaksi ja muita ammattitutkintoja, meillä on myös paljon nivelvaiheen ja valmentavaa koulutusta, sekä aikuisten perusopetusta myös maahanmuuttajille. Työ on hyvin monipuolista ja antoisaa, hän sanoo. Väitöksen aiheeseen hän aikoo vielä palata ainakin muutaman artikkelin verran. Nykypäivästä reilun 50 vuoden takaiseen aikaan katsoessa syntyy myös vertailua. – Jokaisena aikana on omat kipupisteensä. Nykyajan haaste on tiedon, totuuksien ja kanavien määrä, joka luo kaaosta, jonka käsitteleminen on joskus hämmentävää. En kuitenkaan haluaisi palata 60-luvun auktoriteettiuskollisuuden aikaan, kannatan avointa dialogia, Kati Toivio päättää.
Uuraisten nuorisoseurantalo Seurala tunnetaan nykyään enimmäkseen mukavana yhdessäolon paikkana, jossa pelataan bingoa ja lauletaan karaokea. Hyvä niin, sillä mikäpä kunnioittaisi paremmin talon osin surullista ja sotaisaa menneisyyttä kuin rauhan ajan ilo. Talo toimi pitkään Uuraisten suojeluskuntatalona ja tästä osasta historiaa on nyt saatu graniittilaatta seinälle. Laattaa ei olisi vieläkään ilman 88-vuotiaan pikkulotta Kaarina Moision aktiivisuutta, avukseen hän sai kahdeksan muun Uuraisten suojeluskunnassa toimineen suvun jälkeläisiä. Kaarinan isä Viljo Silvasti toimi 1930-luvulla Uuraisten suojeluskunnan päällikkönä, joten laatta on myös kunnianosoitus isälle. – Kaksi vuotta olen tätä päivää odottanut, hienolta tuntuu olla täällä tänään, totesi Kaarina laatan paljastustilaisuudessa marraskuussa. Suojeluskuntajärjestö oli Suomessa vuosina 1918–1944 toiminut vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö. Järjestö lakkautettiin jatkosodan jälkeen syksyllä 1944. Kaikkiaan suojuskuntien omistamia tai osaomistamia taloja on ollut Suomessa ainakin 521 kappaletta. Uuraisten suojeluskunta muodostetiin Uuraisille alkuvuodesta 1918 ja tuon vuoden levottomuudet vaativat kolme valkoista uuraislaista uhria, Vilho Paanalan, Matti Laurilan ja Vilho Hyytiäisen. Miehet kaatuivat Hämeessä ja Pirkanmaalla. Suojeluskuntalaisten vapaussodaksi kutsuma aika ei kuitenkaan näyttänyt uuraislaisille synkimpiä kasvojaan, mutta pahempaa oli tulossa.
Tänään 30.11.2023 tulee kuluneeksi 84 vuotta siitä, kun talvisota alkoi. Uuraista talvi -39-40 koetteli erityisen raskaasti. Joukot perustettiin paikkakuntakohtaisesti niin, että saman pitäjän miehet palvelivat usein samassa yksikössä. Uuraisten miehet joutuivat pahoihin paikkoihin, sillä seurauksella, että talvisodassa kaatui 58 uuraislaista miestä, 2,1 prosenttia koko kunnan väestöstä. Erityisen paljon uuraislaisia meni Itä-Kannaksella Taipaleen Terenttilässä ja Kirvesmäessä joulukuussa -39. – Sankarivainajat tuotiin arkuissa tälle samalle lattialle, missä kahvipöytämme nyt seisoo. Uuraisten taloista kerättiin Suomen lippuja, joilla arkut peitettiin. Lotat merkkasivat liput, jotta ne osattiin sitten palauttaa oikeisiin taloihin. Keskisen lipussa on vieläkin merkintä ”Silvasti” tuolta ajalta. Tuossa näyttämön reunalla oli messinkinen kynttilänjalka, jossa kotitekoinen kynttilä. Tulin ihan pienenä tyttönä joka ilta isän kanssa sytyttämään kynttilän ja kunnioittamaan heidän uhriaan. Olin aika vilkas lapsi ja isä sanoi, että kun kynttilä sytytetään, pitää olla vähän aikaa ihan hiljaa. Ne arkut lattialla tulivat monta kertaa mieleen, kun kävin nuorena tyttönä täällä tansseissa ja näen ne silmissäni yhä tänäkin päivänä, Kaarina Moisio kertoo. Muistoja kovista ajoista on muillakin. Jouko Pihl Kyynämöisiltä menetti isänsä talvisodassa 9.2.1940. – Minä en muista isästäni mitään, olin vähän toisella vuodella ja siskotyttö kahdeksan päivän ikäinen kun isä kaatui. Kova paikka perheelle, mutta silloin ei ollut kriisiryhmiä. Olen käynyt paikalla, jossa isä kaatui, Terenttilän Surmansuolla. Olisin vielä kerran eläessäni siellä halunnut käydä, mutta nyt näyttää maailman tilanne sellaiselta, että sinne ei enää pääse. Muistona meillä on Niemelässä seinällä isän voittama suojeluskunnan ampumahiihdon Keski-Suomen piirin mestaruuspalkinto, muistelee Jouko Pihl.
Ampumahiihtoon liittyy Ari Paanalankin muisto. Meillä on vanha 9-millinen Parabellum puukotelossa, jonka saa pistoolin peräksi. Kotelossa lukee Suojeluskunnan kiertopalkinto ampumahiihdossa. Sitä en tiedä, mistä se meille oli tullut. 1980-luvulla tuli vapautus, että jos on luvattomia aseita, niin ne voi viedä poliisille, eikä saa mitään syytettä. Menin aseen kanssa poliisi Pienimäen huoneeseen ja hän ensin sanoi, että tämä pitää tehdä ampumakelvottomaksi ja saat sen sitten takaisin. Vähän tarkemmin tutkittuaan, hän totesi, että tämä on niin hieno antiikkiase, että tätä ei tuhota, vaan kirjoitetaan sinulle aseenkantolupa. Nyt se on minulla laillisena aseena, Paanala kertoo.
Laatan paljastusjuhlassa nautittiin Marjoniementilan kahvit ja pöytään oli katettu perinteitä kunnioittaen muun muassa lettivehnästä, kuten yli 100-vuotiaan talon pöytiin monta kertaa aiemminkin. Tervetuliaissanat lausui Uuraisten nuorisoseuran puheenjohtaja Eliisa Tanner ja laatan tekstin ääneen luki Teuvo Tanner. Kunnanjohtaja Juha Valkama kiitti Kaarina Moisiota siitä suuresta panoksesta, jonka hän on vuosikymmenten aikana antanut ja yhä edelleen antaa Uuraisten kotiseututyön hyväksi.
Tämä sivusto käyttää evästeitä asiakaskokemuksen parantamiseen. Alta voit valita suostumuksesi. Katso tarkemmat tiedot alta Tietosuojalauseke-sivulta.
Toiminnalliset
Aina aktiivinen
Nämä ovat sivuston toiminnalle välttämättömiä evästeitä, joiden käyttöä ei voi kieltää. Hyväksyt näiden evästeiden käytön selaamalla sivustoamme.
Preferences
The technical storage or access is necessary for the legitimate purpose of storing preferences that are not requested by the subscriber or user.
Statistics
The technical storage or access that is used exclusively for statistical purposes.The technical storage or access that is used exclusively for anonymous statistical purposes. Without a subpoena, voluntary compliance on the part of your Internet Service Provider, or additional records from a third party, information stored or retrieved for this purpose alone cannot usually be used to identify you.
Markkinointi
Nämä ovat kolmannen osapuolen evästeitä, kuten esimerkiksi Facebookia varten. Emme kuitenkaan käytä tällä sivustolla Google Analyticsiä tai samanlaista ohjelmistoa, joka keräisi kävijätietoja.
