On elokuinen perjantai-ilta Päijänteen kansallispuistossa. Päivä on ollut lämmin, aurinko laskee. Aallot loiskavat hiekkarantaan, muuten on hiljaista. Tuulen vire käy läpi teltan ja tuo tullessaan kuivan mäntykankaan tuoksun. Koira tuhisee keskellämme. Olo on kylläinen ystävien kanssa jaetun nuotioillallisen jälkeen. Telttasaunan ja iltauinnin jälkeinen raukeus hiipii jäseniin. Oma tuttu retkipatja tuntuu täydelliseltä ja makuupussi on vain peittona. Täydellinen hetki ummistaa silmät ja nukahtaa.
Metsä on ollut itselleni tärkeä ympäristö niin kauan kuin muistan. Pienenä tyttönä siellä leikittiin, rakennettiin koteja ja majoja, oltiin Charlien enkeleitä ja seikkailtiin. Teinivuosina istuttiin ihastuksen kanssa kaatuneella puunrungolla tai tavattiin pienen polun päässä. Olin mukana partiotoiminnassa, Sulkavan Linnavuoren Tähyilijöissä.
Parikymppisenä sienestin, jos ei nyt muuta asiaa metsään noina vuosina ollut. Perheessä on ollut koira jo useamman vuosikymmenen ajan ja karvakavereiden kanssa on samoiltu maita ja mantuja, marjastettu ja sienestetty. Päiväretkiä lähimpään kansallispuistoon Leivonmäelle on kertynyt lukemattomia kertoja kaikkina vuodenaikoina.
Voisi sanoa, että koronavuodet tekivät minusta ja puolisostani retkeilijöitä, kuten niin monista muistakin suomalaisista. Kesällä vuonna 2022 tauti saavutti meidänkin huushollin ja ajankuluksi katselimme erinäisiä retkeilyvideoita YouTubesta. Viikon videomaratonin jälkeen päätimme hankkia asianmukaiset varusteet, jotta päiväretket voisivat laajentua yön yli.
Samaisen vuoden loppupuolella hankimme teltan, ilmatäytteiset makuualustat ja makuupussit kolmen vuoden ajan käyttöön, muutaman retkikattilan ja kaasupolttimen. Kevään hankintalistalle jäi vielä toinen rinkka; minulla sellainen oli entuudestaan. Edessä oli talvi ja pitkä odotus ennen ensimmäistä yön yli retkeä. Sitten saimme ystävän kanssa idean; vietetäänkö uusi vuosi Kiviönniemessä? Ystäväperheissä on kosolti kokemusta vaeltamisesta, retkeilystä ja eräilystä, joten tuumasta toimeen. Kuuden hengen porukalla vietimme uuttavuotta puolijoukkueteltassa yöpyen. Rohkeimmat kävivät telttasaunasta avannossa. Kokeneet kulkijat kertoivat kokemuksistaan ja olisin voinut kuunnella heidän tarinoitaan tuntikausia. Yöllä istuin pitkän pätkän kipinämikkona; ainoita ääniä olivat makuupussien kahina, puiden hentoinen rätinä ja tuulen suhina männyissä.
Vihdoin kevät eteni niin, että edessä oli ensimmäinen telttaretki yön yli. Huhtikuussa, keväällä 2023 suuntasimme Leivonmäen kansallispuistoon, joka oli entuudestaan tuttu ja mistä pääsisimme nopeasti pois, jos kaikki ei sujuisikaan suunnitellusti. Juhlistimme ensimmäistä yön yli retkeä flank steak-pihveillä, valkosipuliperunoilla ja lämpimällä leipäjuustolla kera lakkahillon. Kaikki sujui suurin piirtein mallikkaasti, mutta nukkumatti ei telttaamme löytänyt. Kun seuraavana päivänä saavuimme kotiin ja saimme tavarat purettua, nukahdin sohvalle saman tien useammaksi tunniksi. Ennen nukahtamista ehdin ajatella, että mitähän tästä harrastuksesta oikein tulee, jos kaikki telttayöt ovat samanlaisia.
Saman kevään mittaan kävi selväksi, etten pystyisi jatkamaan tanssiharrastusta. Vuosia aikaisemmin vammautunut polvi kiukutteli toden teolla. Päätös harrastuksen ja suoranaisen elämäntavan lopettamisesta oli vaikea, mutta onneksi retkeily ja luonto tulivat tilalle vastapainoksi työlle. Vaikutti siltä, että polvi kestää kävelyn rinkka selässä. Innostus kasvoi.
Pian edessä oli talvi ja mielessä haikeus. Montako kuukautta on taas odotettava ulkoilmaelämää ja telttaöitä?
Nälkä kasvaa syödessä ja niin on käynyt myös retkeilyharrastuksen kanssa. Joulun tienoilla mies päätti, että tänä vuonna joululahjarahat käytetään kotateltan ja kamiinan hankkimiseen. Retkelle on päästävä myös maan ollessa valkoinen. Ensimmäisen kotatelttayön vietimme pikkupakkasessa Kiviönniemessä jälleen sillä periaatteella, että kotiin pääsee helposti. Yö sujui levottomasti nukkuen, mutta palella ei tarvinnut, vaikka kotateltassa viileneekin heti, kun kamiinan lämpö hiipuu. Seuraavana aamuna oli vielä pimeää, kun keitimme kahvit ja lämmitimme ruisleivät nuotiolla. Nouseva aurinko punasi tammikuista taivaanrantaa; kahvi sekä leipä maistuivat taivaallisilta.
Olemme tähän mennessä vierailleet 14 kansallispuistossa; tänä vuonna uusia tuttavuuksia on tullut kuusi. Olemme yöpyneet teltassa joka kuukausi helmikuuta ja syyskuuta lukuun ottamatta. Alkuvuonna oli liian kylmä erityisesti koiralle. Syyskuussa oli tarkoitus suunnata kolmen yön pienelle vaellukselle, mutta sairastuimme koronaan.
Uusin retkeilyhaaveemme ovat lyhyet talvivaellukset, mutta se vaatii vielä varusteiden hankkimista. Suunnitelmissa on rahojen säästäminen metsäsuksiin ja toiseen ahkioon. Sitten alkaisi varustevarasto olla sellainen, jotta retkeily onnistuu ympäri vuoden kaikenlaisissa olosuhteissa. Rahaa retkeilyvarusteisiin on mennyt, mutta huolellisella huollolla ja hoidolla tavarat ovat pitkäikäisiä.
Retkien ja reissujen suunnittelu on hauskaa ja oleellinen osa harrastusta; seuraavan suunnittelu alkaa yleensä siinä vaiheessa, kun olemme palaamassa edelliseltä kotiin. Tänä vuonna olen perehtynyt myös retkiruokien kuivaamiseen, mikä on tuonut harrastukseen oman lisänsä. Kasvikuivurissa ovat jauhelihan lisäksi kuivuneet erilaiset pavut, kesäkurpitsa, tomaatti, kasvissuikaleet, tomaattipohjaiset kastikkeet ja jopa fetajuusto. Kuumassa vedessä ne ennallistuvat maistuvaksi retkiruuaksi. Pidemmillä reissuilla, joita meillä tosin on vielä ollut vähän, ruokien kuivaaminen vähentää rinkan painoa merkittävästi. Pussillinen suikalekasviksia tai 400 grammaa jauhelihaa sujahtavat pienen pieneen minigrip-pussiin.
Retkeilyssä oli ja on edelleen monia sellaisia taitoja ja haasteita, jotka tarjoavat mahdollisuuksia uuden oppimiseen. Yksi näistä taidoista on suunnistaminen ja kartan lukeminen; ne olivat joskus nuorena partiolaisena jotenkin hallussa, mutta taidot ovat päässeet vuosikymmenten käyttämättömyydestä ruostumaan.
Retkeilyharrastus on syventänyt luontosuhdetta. Olen naureskellut, että elämässäni Suomen Tanssiurheiluliitto vaihtui Suomen Luonnonsuojeluliittoon, jonka jäseneksi liityin tänä vuonna. Vaikka asumme hiljaisessa ympäristössä Korpilahden kirkonkylällä ja käymme ahkerasti metsässä arjessakin, luontoon lähteminen elämään tarvittavat varusteet mukanamme on kuitenkin ihan oma juttunsa. Hiljaisuus ja rauha, luonnon tarkkailu, selkeästi erottuvat ja moninaiset lintujen äänet, eri vuodenaikojen tuoksut. Niihin kaikkiin keskittyy uudella tavalla mitä enemmän aikaa luonnossa viettää.
Entäs ne telttayöt? Vaikka ensimmäisillä kerroilla unet jäivät todella huonoiksi, olemme kuluneen vuoden aikana tottuneet yöpymään teltassa. Siihenkään ei opi, ellei sitä tee. Tältä kesältä on painunut mieleen esimerkiksi yö Koloveden kansallispuistossa. Siellä tein ennätyksen teltassa nukahtamisen nopeudessa. Kolmen aikaan aamuyöllä olin hetken hereillä ja kävin ulkona ihastelemassa kirkasta, elokuista tähtitaivasta. Seisoin pimeydessä, hetken linnunradan laidalla.
Maarit Nurminen
Retkeilykavereina ovat aviopuoliso Jyrki
ja labradorinnoutaja Urho
